Krusifiksaatio

Posted on lokakuu 26, 2010

0


Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antoi taannoin Herramme vuonna 2009 huomattavan kohun nostattaneen päätöksen, jonka mukaan italialaisista kouluista tulee poistaa krusifiksit. Kohua ei herättänyt niinkään se työn määrä, joka päätöksen toteuttamisesta seuraisi, eikä sekään, mihin ihmeeseen ne tuhannet ja tuhannet ristiinnaulittua Kristusta esittävät artefaktit vastaisuudessa sijoitettaisiin. Sen sijaan, varsinkin kirkollisessa lehdistössä, asian merkitystä pohdittiin lähinnä kulttuurihistorialliselta kannalta ja uskonnonvapauden valossa. Oliko päätös vapaa-ajattelijoiden aatteellinen niskalenkki, jonka myötä kristilliset juuret vihdoin paiskattiin kaaressa ulos eurooppalaisen kulttuuriperinnön tatamilta? Mittasuhteiden säilymiseksi on hyvä tarkastella asian taustaa ja luonnetta lähemmin.

Krusifiksi on erittäin vahva symboli. Mainittu tapaus osoittaa, että edes sen yleisyys ei laimenna sen voimaa. Sen sijaan se on verrattain uusi (kuvallinen) tapa kuvata Kristusta. Ensimmäinen tunnettu ristiinnaulittua Kristusta esittävä kuva on noin 400-luvulta ja pyhiinvaeltaja voi nähdä sen pyhän Sabinan kirkossa Roomassa. Krusifiksi vakiintui siis kristilliseen symboliikkaan varsin myöhään, mikä on kyllä historiallisesti luontevaa, mutta myöhemmästä perspektiivistä katsoen ehkä yllättävää.

Jeesuksen aikalaisille ja hänen lähimmille seuraajilleenkin asia oli vaikea:

Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. (1. Kor. 1:22-25)

Apostoli Paavalin sanat ovat varhaisin muistutus siitä, että Herran kuolintapa herätti pahennusta heti alkuunsa. Osa varhaisista kristityistä pyrkikin antamaan Kristuksen brutaalille kohtalolle sivistyneemmän merkityksen. Esimerkiksi gnostilaisessa Pietarin ilmestys -tekstissä on katkelma, jossa  ”elävä Jeesus” nauraa ristin yläpuolella sille, että hänen ”sijaiselleen” ja ”lihalliselle hahmolleen” lyödään nauloja käsiin ja jalkoihin. Varhainen kirkko torjui tällaisen dokeettiseksi (kr. dokein ’näyttää joltakin’) kutsutun kristologian. Vaikka se olikin filosofisesti salonkikelpoinen vaihtoehto, kirkon usko oli erilainen.

Ristillä riippuva Jumala on epäilemättä maailman suurin paradoksi. Sardeen piispa Meliton sanoitti asian jo toisella vuosisadalla tavalla, josta on vaikea panna paremmaksi:

Hän, joka ripusti maan, ripustetaan. Joka takoi taivaat on taottu puuhun. Joka kiinnitti kaiken, on kiinni puussa. Valtiasta on pahoinpidelty. Jumala on surmattu… Oi outoa murhaa, oi outoa rikosta: Valtiaan muoto on muuttunut. (De pasc. 96-97)

Piispan pääsiäissaarnan teesi-antiteesi -rakenne valaisee ihmiseksi tulleen Jumalan persoonaan liittyvää paradoksaalisuutta äärimmäisen terävästi ja tavalla, joka ei voi jättää ketään kylmäksi – kuten ei todistetusti Jeesuskaan jättänyt.

Martti Luther lausui Heidelbergissa vuonna 1518 pidetyssä disputaatiossa, että juuri ristiinnaulitussa Kristuksessa on tosi teologia ja Jumalan tunteminen: in Christo crusifixo est vera theologia et cognitio Dei (StA 1, 208). Krusifiksien esillä pitäminen onkin ensisijaisesti kristilliseen uskoon ja missioon, ei eurooppalaiseen kulttuuriperintöön liittyvä asia. Sen puolesta ei siksi tule argumentoida vain kulttuurihistoriallisilla perusteilla. Samalla logiikallahan voisi vaatia suomalaisiin kouluihin vaikkapa Väinämöisen hauenleuoista tehtyjä kanteleita.

Ennen kaikkea tuomioistuimen kanta paljastaa sen olennaisen seikan, että kristinusko on perimmäiseltä luonteeltaan aina vastakulttuuri, jonka symbolit eivät ole yleishumaaneja ja neutraaleja kulttuurihistoriallisia koristeita. On hyvä, että ateistit muistuttavat tästä. Jumala paljastaa itsensä ristiinnaulitussa Kristuksessa. Yhdelle se on hullutusta ja herjausta, toiselle Jumalan voima ja viisaus. Kaikkia kuitenkin yhdistää se, että suhteessa Ristiinnaulitttuun kukaan ei ole viime kädessä neutraali. Kaikilla on jonkinlainen krusifiksaatio.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Etsijä-lehdessä (3/2009). Yllä olevaa versiota on kevyesti toimitettu.

Advertisements