Ystävyyden teologiaa Aabrahamista tiernapoikiin

Posted on lokakuu 26, 2010

1


Ystävyys on tärkeä osa ihmisen elämää. Tuttua aihetta on myös käsitelty sekä Raamatussa että kirkon perinteessä. On mielenkiintoista, että ajatus ”ei kahta ilman kolmatta” on tunnistettu kristillisessä teologiassa jo hyvin varhain: Matteuksen evankeliumissa Jeesus lupaa, että kahden tai kolmen ollessa koolla hänen nimessään, Hän on heidän kanssaan (18:20).

Eräs Jeesuksen ja opetuslasten yhteisen matkan käännekohdista löytyy Johanneksen evankeliumin loppupuolelta (15:15): ”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.” Opetuslasten kutsuminen ystäviksi on merkittävä käänne, sillä Vanhassa testamentissa esimerkiksi Mooses, Joosua ja Daavid ovat Jahven palvelijoita – tai orjia, jos niin käännetään. Nimitys ystävä on varattu vain Aabrahamille. Hänet onkin perinteisesti nähty tärkeänä uskon ja Jumala-suhteen esikuvana.

Kirkkoisä Augustinus (354-430) jäsentää ystävyyden Jumalasta käsin teoksessaan Tunnustukset. Hän kirjoittaa kauniisti, ettei ystävyys ole todellista, jollei Jumala itse solmi sitä niiden välille, jotka riippuvat Hänessä ”rakkauden sitein”. Kirkkoisän mukaan

(A)utuas on se, joka rakastaa Sinua ja rakastaa ystävää Sinussa ja vihamiestä sinun tähtesi. Ainoastaan se ei menetä ketään rakastamaansa, jolle kaikki ovat rakkaita hänessä, jota ei voida menettää. (Conf. IV, 4, 9)

Augustinuksen mukaan sellainen ystävyys, jonka perustana on Jumala, on ikuista.

Augustinuksensa ohella Rievaulx’n luostarin johtaja Aelred (1110-1167) oli lukenut kunnolla myös roomalaisen filosofin ja valtiomiehen Ciceron (106-43 eKr.) teoksen Ystävyydestä. Aiheesta kiinnostuneena Aelred kirjoittikin apotin toimensa ohella hengellistä ystävyyttä käsittelevän teoksen De spiritali amicitia. Pitkä kokemus luostarielämästä oli epäilemättä suonut hänelle hyvän mahdollisuuden ihmissuhteiden tarkkailuun. Aelred ihaili Ciceron ajatuksia ystävyydestä ja inspiroitui niistä, mutta jäsensi itse ystävyyden kuitenkin pohjimmiltaan eri tavalla. Cicero oli hänen mukaansa tietämätön Kristuksesta, joka on todellisen ystävyyden principium finemque, alku ja lopullinen tarkoitus. Ystävyys onkin hänelle sekä muodoltaan että sisällöltään Kristus-keskeistä. (I, 8, 9.)

Aelredin teos on (samoin kuin Ciceronkin) rakennettu dialogin muotoon. Teoksen ensimmäisen kirjan alussa apotti ilmaisee ilonsa olla yhdessä keskustelukumppaninsa kanssa. Hän lausuu ääneen myös toivonsa siitä, että Kristus olisi heidän keskuudessaan kolmantena (tertius inter nos). Aelredin teoksen perusajatuksena on, että ystävyys ilman Kristusta ei voi koskaan kehittyä täydelliseksi. Kahden – tai ehkäpä muutamankin – kristityn ihmisen välinen ystävyys perustuu syvälliselle ajatukselle, että kohdatessaan he eivät itse asiassa olekaan aivan keskenään.

Aelred näkee todellisen ystävyyden kaksi sielua yhdistävänä voimana ja hyveenä, joka on ymmärretty ikuiseksi paitsi Raamatussa, myös pakanafilosofien teoksissa. Ystävyydessä Aelred erottaa kolme lajia: lihallisen, maallisen ja hengellisen. Näistä viimeksi mainittu edustaa Kristus-keskeistä todellista ystävyyttä. Tällainen ystävyys ei laskelmoi ja spekuloi ihmissuhteen mahdollisilla hyödyillä, vaan se nousee ”ihmissydämen tuntemisen” halusta ja siitä syvällisestä kaipuusta, jonka luonto Aelredin mukaan on kaikkiin ihmisiin istuttanut. (I, 21, 35-51.)

Kysymys ystävyydestä liittyy siis kiinteästi siihen, miten ihminen ja ihmisluonto ymmärretään. Roomalaiselta runoilija Horatiukselta (65-27 eKr.) onkin jäänyt elämään lause quia natura mutari non potest idcirco verae amicitiae sempiternae sunt – koska luontoa ei voi muuttaa, todelliset ystävyydet ovat ikuisia. Teema liittyy myös jouluun, sillä Kristuksen syntymäjuhlana tiernapojat laulavat taivaallisesta ystävyydestä, ”joka meidän kaikkien ylitse käy”. Kristuksen ymmärtäminen kaiken ystävyyden alkuna ja päämääränä avaakin virkistäviä näkymiä kristilliseen käsitykseen elämästä ja tärkeistä ihmissuhteista.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Ylioppilaiden kristillisen liiton julkaisemassa Etsijä-lehdessä (1/2009).

Mainokset