Pyhäinpäivä, autuus ja kirkko

Posted on marraskuu 7, 2010

1


Tänään vietetty pyhäinpäivä muistuttaa siitä, että kuolema on voitettu. Evankeliumina kuullaan joka vuosi autuaaksijulistus, joka on osa Jeesuksen vuorisaarnaa (Matt. 5:1-12). Autuaalla tarkoitetaan sanalla sanoen onnellista. Pentti Saarikoski valitsi juuri sanan ”onnellinen” omaan Matteuksen evankeliumin käännökseensä kreikan sanan makarios vastineeksi. Jeesuksen puheen murheelliset ja köyhät ynnä muut eivät tosin yleensä ole tämän maailman standardeilla mitaten erityisen onnellisia. Filosofeista esimerkiksi Aristoteles opettaa onnellisuuden osatekijöistä aivan eri tavoin (ks. EN 1099b). Mitä autuus sitten on?

Kysytään kirkkoisältä. Augustinus (354-430) kirjoittaa teoksessaan De civitate Dei, että

Itse Jumala on meidän autuutemme lähde, Hän itse on kaiken pyrkimisemme päämäärä. …Hänen luokseen riennämme, että saisimme levon perillä. Olemme autuaita, koska tulemme valmiiksi (tai: täydellisiksi) tässä määränpäässä. (Ipse enim fons nostrae beatitudinis, ipse omnis appetitionis est finis. … ad eum dilectione tendimus, ut perueniendo quiescamus, ideo beati, quia illo fine perfecti. Civ. X, 3, 26)

Kristillisessä perinteessä on tähdennetty, että mainitun onnellisuuden huipentumana on Jumalan näkeminen (kr. theoria, lat. visio Dei beatifica). Ilmestyskirjassa sanotaan, että Herran omina kuolleet ovat autuaita ja saavat levätä vaivoistaan (Ilm. 13:14). Evankeliumiin kuuluu Jeesuksen lupaus: taivaassa saatu palkka on suuri.

Kun muistelemme edesmenneitä, emme kristillisestä näkökulmasta katsottuna oikeastaan muistelekaan kuolleita. Jumalalle kaikki ovat eläviä. Poisnukkuneetkin. Mikael Agricola pyytää eräässä iltarukouksessaan kauniisti: ”Anna minun levätä sinussa, jolle myös kuolleet elävät”.  Evankelista Luukas kirjoittaa, että Jumala ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä. (Lk 20:38). Toisaalla apostoli Paavali kirjoittaa:

Kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana: – Kuolema on nielty ja voitto saatu. (1Kr 15:54)

”Katoamattomuuteen pukeutuminen” on hienosti sanottu. Me voimme lohdullisin mielin muistella läheisiämme ja kaikkia muitakin, jotka ovat menneet edeltä vaihtamaan pukunsa. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus ovat meille toivon merkkejä, joista olemme tulleet kasteessa osallisiksi. Apostolin sanoin: Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän (Rm 6:5). Kristitylle kuolema on aina ”kuolema toivossa”. (Aiheesta perusteellisemmin ks. W. Pannenberg, ST, vol. II, s. 430.)

Kristityn autuus on Jumala. On selvää, ettei kukaan voi tehdä itseään autuaaksi. Evankeliumista käy selväksi, Jeesus julistaa autuaaksi sellaisia, jotka ovat tässä maailmassa ahtaalla. Vanha sanonta näyttäisi pitävän paikkansa: ”Tämän maailman tapana on ylistää kuolleita pyhiä ja vainota eläviä”.

Pyhyyteen tai autuuteen liittyykin tietty kaksijakoisuus. Se ei välttämättä tee henkilöstä suosittua ja ihailtua tässä maailmassa. Usein juuri päinvastoin. Jumalan Sanassa ja sen noudattamisessa on aina jotain tälle maailmalle vierasta (vrt. Jh 1:11). Tertullianus, eräs varhaisen kirkon tärkeistä teologeista kirjoitti osuvasti:

Totuus tietää olevansa muukalainen maailmassa (scit se peregrinam in terris agere) ja löytää helposti vihollisia niistä, jotka ovat sen ulkopuolella (inter extraneos). Se tietää  myös, että se on toista lajia  sen paikka on taivaassa, samoin kuin sen toivo, kiitos ja arvo. (Apolog., I, 2)

Jeesuksen autuaaksijulistukset eli makarismit tekevät tämän selväksi. Jeesus rikkoo perinteiset ja inhimilliset käsitykset autuudesta ja onnellisuudesta. Ihmisen todellinen onni voi olla vain Jumalassa, eikä tällainen tila ole aina tämän maailman standardien mukainen.

Ajatus pyhistä liitetään yleensä erityisesti katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Onkin totta, että näissä kirkoissa ”juhlivalla kirkolla” on näkyvämpi rooli. Olisi kuitenkin virheellistä ajatella, että luterilainen kirkko kuuluisi vain ajan tälle puolelle. Pyhät kuuluvat myös luterilaiseen kirkkoon. (Näin esim. CA 21; Apol. 21: 47.) Kysymys ei reformaatiossa eli uskonpuhdistuksessa ollut siitä, onko pyhiä vai ei. Kiistaa aiheutti se, mikä on oikea kunnioittamisen tapa. Luterilainen kirkko ei opeta niin sanottua pyhien avuksihuutamista (invocatio sanctorum), vaan tähdentää Kristusta ainoana esirukoilijana (intercessor) ja välittäjänä (pontifex, mediator) ihmisen ja Jumalan välillä. Pyhien kunnioitus kuuluu kirkkoon, mutta:

Emme pystytä marttyyreillemme temppeleitä, emme aseta heille papistoa emmekä määrää heille jumalanpalveluksia… sillä eivät he vaan Jumala on meille Jumala. (Augustinus, Civ. VIII, 27)

Oikein ymmärrettynä pyhien kunnioitus kirkastaa Kristusta. Uskon esimerkkejä tarvitaan tänäänkin. Vaikka lamppuja on monta, Valo on yksi. Pyhienkin autuus Jumala; meidät on jo kasteessa kutsuttu saman uskovien joukon jäseneksi, autuuteen ja ikuiseen elämään.

Messun ehtoollisosassa sanotaan, että ”me laulamme sinulle”  – siis Jumalalle – ”ylistystä yhdessä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”. Tässä lauseessa ilmaistaan kirkon olemus ja luonne. Kirkko on ”pyhien yhteisö” , joka ylistää Jumalaa (vrt. CA 7).

Eikä Kirkon jäsenyys ole vain ajallinen vaan jatkuu myös yli ajan. Kuolemakaan ei erota ihmistä kirkosta. Vanhastaan on ajateltu, että kirkko muodostuu ikään kuin kahdesta osasta. On vielä maailmassa matkalla oleva, taisteleva kirkko (ecclesia militans) ja perille päässeiden pyhien juhliva kirkko (ecclesia triumfans). Kirkko on näin kokonaisuus, joka ylittää historian ja kuoleman rajat. Tästä muistuttavat kaikki pyhäinpäivänä haudoille viedyt kynttilät.

Lyhenteet

Apol. Apologia eli Augsburgin tunnustuksen puolustus
Apolog. Tertullianus, Apologeticum (suom. Kristinuskon puolustus)
CA Confessio Augustana eli Augsburgin tunnustus
Civ. Augustinus, De civitate Dei (suom. Jumalan valtio)
EN Aristoteles, Ethica Nicomakhea eli Nikomakhoksen etiikka
ST Wolfhart Pannenberg, Systematic Theology

Mainokset