Pahan pappi

Posted on marraskuu 9, 2010

0


Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja pahan pappi. Otava 2003.

En yleensä lue dekkareita, mutta Joensuun toiseksi uusimman nimi herätti kiinnostukseni. Kirjan nimihenkilöllä, rikosylikonstaapeli Timo Harjunpäällä on teoksessa selvitettävänään joukko erikoisia kuolemantapauksia Helsingin metrossa. Joensuu kietoo tarinaan mukaan joukon ihmisiä, joiden elämässä paha on saanut erilaisia muotoja aina välinpitämättömyydestä ja kylmyydestä koulukiusaamiseen.

Kirjailija on tarkkailijaluonne. Hän saa henkilöhahmojensa kautta lukijan kiinnittämään huomiota pieniin arkisen ilmiömaailman asioihin, kuten metroraiteiden ”sirinään” junan lähestyessä. Poliisin työssä lienee ollut hyötyä myös tavasta hahmottaa erilaisten ihmisten ominaisuuksia ja luonteenpiirteitä. Pahan papin henkilökuvaukset saavat tehonsa niistä sisäisistä yksinpuheluista, joita kirjailija lukijalle tarjoilee.

Teoksen juonta kiinnostavampi on sen kerronta, joka etenee eri henkilöhahmojen kautta. Kertojan paikka vaihtelee. Kiinnostavimpina pidin jaksoja, joissa Joensuu kuvaa ”pahan papin” päänsisäistä elämää. Kertomuksen konna on itseymmärrykseltään Maahinen, psykopaatti joka ymmärtää tehtäväkseen jouduttaa ”totuuden tulemista” ja uutta ”alkuräjähdystä” Maammo-jumalan tai jumaluuden kätyrinä uhraamalla ihmisiä tälle ”Oranssien apostolien” eli metrojunien välityksellä. Pesänsä Maahinen on rakentanut metron tunneliverkostoon.

Kirja on kertomus pahan otteesta, sen houkuttelevuudesta ja (kerrannais)vaikutuksista. Joensuu antaa ymmärtää, että pahassa on myös jotain yliluonnollista, pysäyttämätöntä ja kahlitsematonta. Ihmiset ovat sen edessä avuttomia ja ymmällään. Ehkäpä paras ja riipaiseva esimerkki tästä on kertomuksen Leena-tyttö. Itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileva teini on tavannut ”pappismiehen”, joka on antanut hänelle identiteetin rakennusainesten lisäksi ”hyvät vibrat”, mikä kuvauksista päätellen viittaa jonkinlaisen suggession kautta aiheutettuun ekstaattiseen tilaan, jossa Leena näkee hoikan ihanneminänsä stayupeissa leijailemassa. Paha tietää, mistä naruista vetää. Se koukuttaa.

Loputtomiin paha ei kuitenkaan voi peittää itseään. Valitettavasti sen paljastuminen kuitenkin johtaa kirjan kamalimpaan uhriin. Ärjyvän leijonan on hätääntyneenäkin yritettävä niellä mahdollisimman monia (vrt. 1. Pt 5:8).  Joensuu porautuu pahan psykologiaan ja kuvaa vahvasti sen subjektiivista puolta, erityisesti Maahisen sisäisissä puheenvuoroissa. Paikoin lukijaa jää kuitenkin kutkuttamaan, mikä on Maahisen subjektiivisen sisäisen maailman suhde ulkoiseen todellisuuteen. Mikä selittää ne erikoiset tapahtumat, joihin jonkun psykopaatin päänsisäinen elämä ei mitenkään voi vaikuttaa? Vai ovatko syy- ja seuraussuhteet sittenkin vain katsojan silmässä?

Pahan pappi kuvaa suomalaisessa yhteiskunnassa eri tasoilla ilmenevää sekä ihmisten välistä että rakenteellista pahaa ja sen eri asteita kiinnostavasti. Kertomuksen uskonnollinen ulottuvuus ei ole aivan ohut, vaikka uskonto ei nähdäkseni kirjan keskeisimpiin teemoihin kuulukaan. Seuratessaan potentiaalista uhriaan Suonionkadulta Hakaniemen metroasemalle Maahinen tuskailee seurakuntayhtymän talon kohdalla, kuinka ”kerrostalollinen pappeja” ällöttää häntä.

Joensuun teos kiinnittää huomion siihen olennaiseen seikkaan, että pahaa on vaikea kuvata ilman uskontoa tai käyttämättä edes jollain tavoin uskonnollisia tai uskonnonomaisia elementtejä. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan jää ainoastaan uskon varaan tiedostaa, että maailmassa on sellaisia radikaaleja voimia, jotka ylittävät ihmisen henkilökohtaisen pahuuden. Paha ei ole vain hyvän puutetta vaan totisinta totta.

Dekkari Matti Yrjänä Joensuu Pahan

pappi Harjunpää

Mainokset