Vadelmavenepakolainen

Posted on marraskuu 11, 2010

0


Miika Nousiainen, Vadelmavenepakolainen. Otava 2007.

Miika Nousiaisen muutaman vuoden takainen esikoisteos on hauska ja kiinnostava kirja paitsi suomalaisuudesta ja ruotsalaisuudesta, myös pakkomielteestä ja ihannoinnista. Vadelmavenepakolainen on kertomus Kouvolasta kotoisin olevasta  Mikko Virtasesta, joka määrittelee itsensä kansallisuustransuksi. Hän on ruotsalainen, mutta syntynyt Suomen kansalaiseksi.

Teoksen nimen viimeinen sana ”pakolainen” avaa päähenkilön ongelman: hän ei suostu olemaan mitä on, vaan projisoi ihanteensa sokerikuorrutuksella päällystettyyn kuvaan länsinaapuristamme ja katselee sitä vaaleanpunais-sinikeltaisten lasien läpi. Paras esimerkki tästä löytyy romaanin alkupuolelta. Nuosiainen kuvaa Virtasen eräänlaisen herätys- tai kääntymiskokemuksen, joka tapahtui lapsena Ruotsin laivalla. Kun ensimmäiset vadelmaveneensä syöyt Virtanen oksensi pian herkuttelun jälkeen, hän huomasi, että ruotsalaisten klassikkokarkkien aiheuttama ällötys oli suorastaan nautinnollinen verrattuna suomalaiseen vastaavaan. Oksennuskin on Ruotsissa parempaa kuin Suomessa.

Nousiainen kerii Virtasen tarinaa auki huumorilla ja samalla asiallisesti. Ruotsalaisten turistien tsunamidebriefingin kohdalla kirjan alussa lukija vielä nauraa katketakseen, mutta lopun identiteetinvaihtoon (tai -varkauteen) huipentuva ruotsalaiskoulutus laajentaa teoksen sanoman ratkaisevalla tavalla. Hauska ja älykäs kerronta ei muuta päähenkilön surullista tilaa paremmaksi. Svekomanian ja psykopatian ero hälvenee – tarinan kulussa on jotain samaa kuin Brett Easton Ellisin karmaisevassa romaanissa Amerikan psyko. Vaikka sosiopaatti Patrick Batemanin tila on Virtaseen verrattuna aivan omaa luokkaansa, molempia yhdistää se, miten fetissit eli Virtasen tapauksessa ”svetissit”  saavat aina vain pelottavampia ilmenemismuotoja. ”Väisty Petri Takala!” (Virtanen vainoaa maikkarin isokokoista meteorologia, koska tämä seisoo aina Ruotsin edessä.)

Joskus on mentävä kauas, tai ainakin Ruotsiin, nähdäkseen lähelle. Oman identiteetin kuolettaminen ja ruotsalaisen opettajan ”hahmon” omaksuminen edustavat lapsuudessa Ruotsin laivalla alkaneen kehityksen päätepistettä. Virtasen matka ei kuitenkaan pääty tähän. Romaanin lopun vankilakokemus ei kerronnallisesti ole kirjan parasta antia, mutta kohtauksen teho on valtava: Virtanen löytää tien takaisin suomalaisuuteen.

Tätä romaanin viimeistä kääntymyskokemusta on syytä tarkastella laajemmin. Vankilaan joutunut Virtanen luopuu pakkomielteestään olla ruotsalainen kuunnellessaan suomalaisen rekkakuskin juttuja ja kokemuksia. Virtanen havahtuu siihen, että suomalaisuus ei itseasiassa ehkä olekaan hullumpi kansalaisuus. Vankilakohtaus muistuttaa etäisesti siitä, miten kuolemantuomiota roomalaisessa vankilassa vuonna 524 odottanut filosofi Boëthius lainaa Ilias -runoelmaa Teoksessaan De consolatione philosophiae eli Filosofian lohdutus:

Sitten Filosofia kysyi minulta:
”Oletko tajunnut sanani? Vai oletko äimänä kuin lyyran soittoa kuuleva aasi?”

Boëthiuksen teoksen perusidea on, että personoitu Filosofia saapuu hänen selliinsä lohduttamaan häntä ennen kuolemantuomion täytäntöön panoa. Antiikin viimeisen filosofin tavoin myös Nousiaisen romaanin Virtanen on lopulta suljettu vankilaan aivan konkreettisesti – oman pakkomielteensä vanki hän on ollut jo vuosia. Boëthiuksen lohduttajaksi saapui Filosofia, Virtaselle saman palveluksen teki Rekkamies. Molempien vaikutus oli kuitenkin sama: vankilaan on ikäänkuin limppuun piilotettuna salakuljetettu viila, jolla mielen, käsitteiden, oletusten, odotusten ja ihanteiden kalterit saadaan lopulta hiottua pois tieltä: uuden kääntymyksen tieltä. Mitä kääntymyksellä tällöin tarkoitetaan?

Uskontotieteellisesti orientoitunut lukija huomaa erottaa Virtasen elämäntarinassa useita eri ”kääntymyksiä”, sekä kokemuksellisia (oksennus) että moraalisia ja intellektuaalisia (mm. ruotsalaiskoulutus).  Uskontopsykologi William James (1842–1910) on tunnetuimpia kääntymys-tematiikan tuntijoita. Teoksensa The Varieties of Religious Experience (1902) luvussa kymmenen James kirjoittaa konversiosta eli kääntymisestä seuraavasti:

To be converted, to be regenerated, to receive grace, to experience religion, to gain an assurance, are so many phrases which denote the process, gradual or sudden, by which a self hitherto divided, and consciously wrong inferior and unhappy, becomes unified and consciously right superior and happy, in consequence of its firmer hold upon religious realities. This at least is what conversion signifies in general terms, whether or not we believe that a direct divine operation is needed to bring such a moral change about. (…)

When one group is present and engrosses the interest, all the ideas connected with other groups may be excluded from the mental field.

(… T)he focus of excitement and heat, the point of view from which the aim is taken, may come to lie permanently within a certain system; and then, if the change be a religious one, we call it a CONVERSION, especially if it be by crisis, or sudden.

Kääntymisen ei aina tarvitse olla uskonnollinen. Nousiaisen romaanin kiinnostavuus ja teho on siinä, että päähenkilön pakkomielteeksi noussut ruotsalaisuus tekee hänestä ja kertomuksen kokonaisuudesta äärimmäisen absurdin. Jos romaaniin vaihtaisi ruotsalaisuuden tilalle vaikkapa buddhalaisuuden (ja samalla hieman tarinaa sovitettaisiin tähän sopivaksi) , sen luonne muuttuisi aivan toiseksi. Jos Virtanen olisikin Tukholman sijaan suunnanut Tiibetiin meditoimaan, pitäisimme häntä varmaan henkilönä, joka kaiken materialistisen kiireen keskellä löysi kosketuksen todelliseen minäänsä ikuista viisautta sisältävien hengellisten harjoitusten kautta. Sen sijaan nauramme Virtasen vadelmaveneoksennukselle, kuninkaalliselle kotialttarille ja ruotsalaiskoulutukselle.

Milloin intohimo muuttuu pakkomielteeksi ja pakkomielle naurettavaksi? Rajat voivat olla häilyviä, mutta useimmat huomannevat niiden ylitykset. Nousiaisen romaani muistuttaa älykkäällä ja hauskalla tavalla siitä, että jonkin kohteen kritiikitön ihannointi voi aiheuttaa ihailijalle siinä määrin kehityspsykologisia haasteita, että niiden seurauksena saattavat pahimmassa tapauksessa olla murha ja vankilareissu. Itsensä löytäminen saattaa kuitenkin olla sen arvoista, kanske.

Vadelmavenepakolainen

Mainokset