Kirkon kevät, rakenteet ja tulevaisuus

Posted on marraskuu 13, 2010

0


Viime aikoina kirkko on ollut parrasvaloissa poikkeuksellisen paljon. Tällä näyttäisi olevan yhteys myös seurakuntavaalien äänestysaktiivisuuteen, jossa onkin reilusti parantamisen varaa myös tulevaisuutta ajatellen. Toki kirkolliset vaalit heijastavat myös yleistä poliittista kehitystä ja tilaa. Kunnallisvaalienkaan äänestysprosentti ei valtakunnallisesti ollut viimeksi kehuttava.

Politiikassa tilanne näyttäisi ainakin äänestysprosentin osalta olla menossa parempaan suuntaan Timo Soinin ja Perussuomalaisten herätettyä lähiöiden hiljaiset äänestäjät uurnille protestoimaan. Näin tuleviin vaaleihin liittyen ainakin yleisesti uumoillaan. Muutettavat muuttaen myös kirkon jäsenissä on paljon sellaisia, jotka ovat nykyiseen tilaan pettyneitä ja kokevat, että eivät saa kirkolta sitä, mitä kaipaavat. Mitä se voisi olla ja mitä on uuditettava?

Arkkipiispa Kari Mäkinen ja monet muut ovat viime päivinä puhuneet sen puolesta, että juuri päättyneen kirkolliskokouksen päätöksillä olisi kirkon tulevaisuuden kannalta suuri merkitys. Ministeri Stefan Wallinkin painotti puheessaan kirkolliskokouksen ratkaisevaa roolia: avautuuko vai sulkeutuuko kirkko?

Pidän tällaisia puheenvuoroja liioiteltuina. Kirkolliskokouksen linjauksilla on kyllä tärkeä merkitys, mutta vasta paikallistason aktiivisuus on riittävän todenmukainen kirkon merkityksen mittari. Tällä en tarkoita ”hiljaisen kristillisyyden” vähättelyä, vaan yksinkertaisesti sitä, että paikallistason toimijat (kirkkoherra, papit ja muut seurakunnan työntekijät, luottamushenkilöt, aktiivit ym.) antavat kirkolle ne kasvot, joita seurakuntalainen saa/joutuu katsomaan. Kirkko-organisaation ylätason ratkaisut laskeutuvat ruohonjuuritasolle vaihtelevasti jos ollenkaan. (Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi hiljattain uudistettu jumalanpalveluksen oppaan Palvelkaa Herraa iloiten hiljainen vastaanotto.)

Viimeaikaisessa ”erobuumissa” – kuten ilmiö on nimetty – oli kummallisinta se, että eniten kirkosta eronneita oli Helsingissä, jossa kirkon väki piispasta alkaen on hyvin ja monen mielestä liiankin liberaalia. Ajankohtaisen kakkosen keskusteluohjelmassa ei ollut yhtään konservatiivia Helsingin hiippakunnasta. Miksi helsinkiläiset eroavat kirkosta, jos jossain muualla Suomessa kirkkoon kuuluu väkeä, jonka arvot ovat erilaiset? Miten helsinkiläisten seurakuntien on mahdollista vastata muun Suomen haasteisiin?

Eroamisille etsittiin innokkaasti erilaisia syitä, kunnes myöhemmin selvisi, ettei suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ollutkaan kovin keskeinen tekijä monien eropäätöksessä. Uskon puute ja kirkon etäisyys omasta elämästä olivat keskisimpiä syitä luopua kirkon jäsenyydestä. Tahdittomimmat kommentaattorit syyttivät eroamisista Tampereen piispa Matti Repoa. Todellisuudessa syy on (paikallis)seurakuntayhteyden heikkoudessa.

On totta että Repo olisi Ylen keskusteluohjelmassa voinut valita painotuksensa toisin, mutta jos eroamiset olisivat johtuneet hänen esiintymisestään, voisi luulla, että eronneita olisi ollut eniten Tampereen hiippakunnassa, johon myös ”äärikonservatiiviksi” luokiteltu Sonja Falk lahtelaisena kuuluu. Vielä olisi voinut arvella, että hieman myöhemmin tapahtunut homomyönteisen arkkipiispan tulo julkisuuteen olisi riittänyt kääntämään madon luvut nousuun. Näin ei kuitenkaan käynyt, päinvastoin. Revon sijaan katse tulisi kiinnittää koko siihen kirkkomme piispakunnan epäselvyteen: jos kirkon viesti ennen ajankohtaista kakkosta olisi ollut selvä, ohjelma ei olisi voinut antaa ”äärikonservatiiveille” tilaa kaapata kirkon ääntä. (Itse en pidä Päivi Räsästä ja muita ohjelman keskustelijoita ”äärikonservatiiveina”, konsevatiiveina kylläkin.)

Nyt lukujen ja ilmapiirin tasaannuttua voidaan todeta, että kirkon tulevaisuus ratkaistaan todellisuudessa paikallisseurakuntatasolla. Vai kääntääkö kirkolliskokouksen päätös vapaamuotoisen rukouksen ohjeistuksesta kirkkoonliittymisluvut nousuun? Epäilen, että ei. Päätös ei nosta jumalanpalveluksiin osallistuvien määrää eikä tuo päiväkerhoihin uusia kerholaisia. Kirkolliskokous on seurakuntalaisen näkökulmasta niin kaukainen elin, että sen periaatteellisten linjausten merkitys jää käytännössä lähes täysin ilmaan, jos yhteys omaan seurakuntaan on olematon.

Kirkolliskokouksen tiedotuksen mukaan perustevaliokunnan mietinnön pohjalta tehtiin päätös, joka ”ei muuttanut kirkon uskoa ja oppia”.Tästä kertoo sekin, että päätös tehtiin yksinkertaisen enemmistön turvin. Mutta miksi päätöstä on paikoin markkinoitu edistysaskeleena? Perustellusti voidaan kysyä: mitä edistystä on sellainen, missä mikään ei muutu? Yhdelle tehty päätös oli liian suuri askel, toiselle aivan liian pieni.

Itse ajattelen, että todellista tilausta olisi sellaisille kirkollisille timosoineille, jotka ottaisivat hampaisiinsa kirkon hallinnollisten rakenteiden uudistamisen ja herättäisivät kirkon  jäsenet, varsinkin nukkuvat, kantamaan huolta siitä, miten yhteisten asioiden hoito on käytännössä järjestetty. Kirkkoa tulisi organisaationa uudistaa reippaasti yksinkertaisempaan ja joustavampaan suuntaan. Valtaa tulee keskittää ja väliportaita vähentää. Vähemmän työryhmiä, enemmän päätöksiä, ja nopeammin. Kirkon kaltaisen hajanaisen organisaation uudistaminen on erittäin vaikeaa. Valtavan keskushallinnon resursseja tulisi suunnata yhä enemmän perusseurakuntatyöhön. Kirkon tulevaisuutta ei ratkaista kirkkohallituksen tai seurakuntayhtymän väliportaissa, vaan siinä, että seurakuntatason työlle varataan riittävät resurssit.

Kuitenkin seurakuntayhtymän vaalikoneessa tarjottiin säästämiskohteiksi vain eri tyäaloja ja toimintamuotoja. Yhtään keskushallinnon projektia ei listalla ollut, vaan tiukan taloudellisen tilanteen tullen pitäisi vaalikoneen laatijan mukaan säästää perustyöstä. Tämän on väärin ja todella lyhytnäköistä.

Jos kirkkoa todella halutaan uudistaa, tulee rakenteita muuttaa. Käytännössä tämä tarkoittaa keskushallinnon keventämistä eri tasoilla. Joidenkin toimintojen, esimerkiksi palkanmaksun keskittäminen saattaa olla hyödyllistä ja perusteltua. Yksinkertaiset, joustavat ja toimivat rakenteet takaavat sen, että seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden vaikutusmahdollisuudet paranevat ja resurssit lisääntyvät. Mikäli hallinnollisia rakenteita ei reippaasti tehosteta, ”kirkon kevät” jää haaveeksi. Minkään ryhmittymän ajama linja ei toteudu, kaikesta kiistellään vuosia, ja parhaimmillaankin saadaan aikan vain kompromisseja, jotka eivät sellaisinaan tyydytä edes enemmistöä. Hajanaiset organisaatiot eivät uudistu vaan tukehtuvat.

Homoseksuaalisuus kirkko kirkolliskokous rukous seurakuntavaalit kirkon hallinto uudistaminen kirkosta eroaminen

Advertisements
Posted in: Kirkko Suomessa