Maabrändi ja maan hiljaiset

Posted on joulukuu 8, 2010

0


Viime päivinä on kohistu ulkoministeri Alexander Stubbin asettaman brändityöryhmän tuotoksesta. Suomikuvaa on luotu ja pohdittu asiantuntevalla ja ansioituneella joukolla. Työryhmän loppuraportti on julkaistu nimellä Tehtävä Suomelle ja sitä esittelevää sivustoa voi kuvailla innovatiiviseksi.

Työryhmän lopputuotoksesta on kuitenkin esitetty monia mielipiteitä. Esimerkiksi kirkollisissa piireissä on kummasteltu sitä, että uskonto ja erityisesti Suomen suurin yhteisö eli 4,2 miljoonan jäsenen evankelis-luterilainen kirkko eivät kuuluu tulevaisuuden Suomen imagoon. (Työryhmässä ei ollut ketään virallista kirkollisen tahon edustajaa.) Sanoja ”kristinusko”, ”kristillinen”, ”usko” tai ”kirkko” ei mainita raportissa kertaakaan. Viimeksi mainittu tosin esiintyy partikulaarisessa merkityksessä talkoita brändättäessä, kun kerrotaan 1997 tuhopoltetun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon kunnostustalkoot (s. 113). Sana ”luterilainen” on kuitenkin kelpuutettu yhdeksi työetiikan määreeksi (s. 83).

Vaikka tulevaisuuden Suomi nähtäisiinkin sekulaarina, maan juuret eivät sellaiset ole. Raportissa hehkutetaan suomalaista lukutaitoa, mutta tämän taidon (kirkollisesta ja luterilaisesta) taustasta ei mainita mitään. Suomalaisia ei kuitenkaan alunperin opetettu lukemaan hyvien Pisa-tulosten toivossa vaan hengellisen elämän tarpeita ajatellen. Meni vuosikymmeniä ennen kuin kansalle löytyi virsikirjan ja katekismuksen vierelle lisälukemista.

Koululaitoksen historian lisäksi kirkon roolin odottaisi nousevan esiin ainakin julkisia palveluja käsiteltäessä. Historiallisesti juuri kirkko on vastannut monista tärkeistä palveluista ja vastaa edelleen. Hautaustoimi on yksi tällainen asia, jota ei raportissa mainita. Ehkäpä tulevaisuuden sekulaarissa Suomessa eletäänkin ikuisesti.

Raportissa käsiteltiin monin paikoin ja mielenkiintoisesti myös hiljaisuutta. Jollekin hiljaisuuden pohdinta saattaa olla uutta asiaa, mutta kristilliseen perinteeseen tutustuneen teologin on kysyttävä, mikä on suomalaisen hiljaisuuden sisältö. Aina ei ole kyse voimaannuttavasta extreme-kokemuksesta. Yksinäisyys ja luontosuhde ovat toki tämän yhtälön tekijöitä, mutta on myös paljon niitä suomalaisia, joille maamme hiljaisuus on enemmänkin inhotus kuin innovaatio. Hiljaisuus on Suomessa myös yksinäisyyttä ja toivottomuutta, mitä on taulukoitu useissa tilastoissa (alkoholinkulutus, itsemurhat, väkivalta). Brändillä on myös pimeä puoli.

Brändi paljastaa kiinnostavia puolia myös suomalaisesta kristillisyydestä. Raporttiin tutustuva ei voi olla huomaamatta sitä luterilaista eetosta, joka paikoin vilahtaa konsulttitermeillä täytettyjen rivien välistä. Vai onko sittenkin niin, että sen juuri voi olla huomaamatta? Suomalaisten arvot, luotettavuus ja rehellisyys nähdään ikään kuin kansallisina tuotteina, mutta näiden arvojen yhteys Suomen kristilliseen perintöön loistaa poissaolollaan. Niin, in Finland we  just have this thing called reilu meininki.

Vaikka kirkon näkyvyys ja merkitys ovat – jälleen kerran – murroksessa, voisi olettaa, että historiallisesti kirkon rooli Suomen ja samalla ”Suomi-brändin” rakentajana on kiistaton. Vertaamalla Suomen oloja vaikkapa Iraniin tai Kiinaan voi todeta, että kristinuskolla ja kristillisellä kirkolla on ollut varsin myönteinen kontribuutio maamme nykyiseen tilaan.

Silti olen sitä mieltä, että kirkko tekee viisaasti, jos ei kiusauksista huolimatta ala brändätä itseään samaan tapaan kuin Tehtävä Suomelle -raportissa, vaikka hyviä esille nostettavia asioita olisikin paljon. Kansainvälisesti voi olla toisin, mutta Suomessa maan hiljaiset huomataan brändäämättäkin. Ciceron (In Cat. I 8, 21) isänmaallisin sanoin: cum tacent, clamant!

Tehtävä Suomelle brändi Alexander Stubb kirkko

Mainokset
Avainsanat: , ,