Psalmi 80

Posted on joulukuu 12, 2010

0


Toinen adventtisunnuntai on adventus glorificationis eli (Kristuksen) tuleminen kunniassa. Kirkko on saanut lupauksen pelastuksesta. Kirkkokäsikirjan rubriikin mukaan tämä lupaus täyttää kirkon toivolla ja ilolla sekä kannustaa jokaista kilvoittelemaan omassa elämässään. Ensimmäisen adventtisunnuntain valkoinen on vaihtunut paastoajan violettiin.

Pyhän jumalanpalvelukseen kuuluu psalmin 80 jakeet 15-20. Psalmi voidaan jakaa kolmeen osaan (jj. 1-3; 4-7; 8-19). Antifoni on saman psalmin alusta (jj.2-3):

Kuule meitä, Israelin paimen,
ilmesty kirkkaudessasi.
Osoita voimasi, tule avuksemme.

Ensimmäisen jakeen viittaus patriarkka Joosefiin antaa mahdollisuuden päätellä, että teksti olisi pohjoista alkuperää. Toisaalta tekstiä lienee toimitettu Jerusalemin temppeliliturgiaa varten (esim. jakeen 1 viittaus kerubien kannattamaan istuimeen). Karussa tekstissä kaikuu sekä Jerusalemin että pohjoisvaltion eli Israelin tuhoutuminen (720 eKr.). Teemana ovat rukous ja Jumalan pelastuksen odottaminen.

Kirkkoisä Augustinus opettaa eräässä kirjeessään Proba-nimiselle naiselle, että kaikissa oikein lausutuissa rukouksissa kaikuu Kristuksen opettama Isä meidän -rukous. ”Kun me rukoilemme, on sallittua sanoa samat asiat eri sanoin, mutta eri asioiden sanominen puolestaan ei pidä olla sallittua.” (Ep. 130; ACCS VIII, 139). Augustinuksen mukaan esimerkiksi jakeen 19 pyynnössä Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme, anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme on sama idea kuin Isä meidän -rukouksen pyynnössä ”tulkoon Sinun valtakuntasi”.

Psalmillamme on liittymäkohtia myös Proban elämäntarinaan. Jakeiden 5-8 valitus nousee omaisuuskansan kovasta kohtalosta, kotien menettämisestä ja pyhän kaupungin tuhosta. Jakeessa 8 puhutaan (Egyptistä otetusta) viiniköynnöksestä, joka on yleinen Isarelin symboli Raamatussa. Myöhemmin Jumalalle osoitetaan katkera kysymys: Miksi hajotit muurin sen ympäriltä, jätit rypäleet kulkijoiden riivittäviksi? (j. 13). Aiemmin jakeessa 6 valitettiin: Olet jättänyt meidät naapureittemme riepoteltaviksi, kaikki vihollisemme pilkkaavat meitä.

Mainittu Augustinuksen kirje on kirjoitettu n. vuonna 412 ja lähetetty ylhäiseen säätyyn kuuluneelle roomalaisnaiselle, joka joutui pakenemaan barbaarien invaasiota Arfikkaan. Kuten tunnettua, Länsi-Rooma luhistui n. 50 vuotta muöhemmin. Pyhälle kaupungille ja monelle kodille kävi tässäkin huonosti. Augustinuksen muitakin kirjeitä samalle vastaanottajelle on säilynyt, niissä käsitellään mm. askeettista elämäntapaa, mikä liittyy sekin käsillä olevaan kirkkovuoden aikaan (ks. Ep. 150, esim. LCL 239, 269-273), joskin kirkkoisän neuvot kuulostanevat nykylukijasta melko erikoisilta.

Adventti on odotuksen aikaa, myös psalmiamme leimaa odotuksen ilmapiiri. Jumala, Herra Sebaot, kuinka kauan olet vihoissasi, etkö jo kuule kansasi rukousta? Olet antanut syödäksemme kyynelleipää, juottanut meille maljoittain kyyneleitä (jj. 4-5). Odotus huipentuu pyyntöön Jumalan kasvojen näkemisestä, ”anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme” (jj. 7, 19).

Psalmissa ”maailma” on pimeä ja turvaton. Psalmista opettaa ja alleviivaa, että todellinen turva voi olla vain Jumalassa. Lasten virsi (491) sanoo – Augustinuksen rukousopetustaväljästi noudattaen – saman asian toisin sanoin: ”Minne käynkin maailmassa, Sinä olet hoitamassa. Onni täällä vaihtelee, Taivaan Isä suojelee”. Onnen vaihtelu saattaa olla hyvinkin kohtalokasta ja Taivaan Isän huolenpitoon uskominen vaikeaa. Tällainen vaikuttaa myös rukoukseen.

Rukous on enemmän kuin ihmisen pyyntöjä Jumalalle. Se on yheyttä ja kiintymistä, tavallaan paluuta Jumalan yhteyteen. Ihmisen perimmäinen luottamus ja turva eivät voi olla tämän maailman asioiden varassa, vaikka niihin helposti kiinnymmekin. Jumala, auta meidät ennallemme, anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme. Augustinus kommentoi psalmimme kolmatta jaetta teoksessaan Tunnustukset, jossa hän käsittelee paljon mm. Jumalan etsimisen tematiikkaa. Kirkkoisä kirjoittaa:

”Ylistäköön sieluni Sinua, Sinä kaiken luoja, näistä katoavista asioista, mutta älköön se liiaksi kiintykö niihin aistillisen rakkauden hehkulla. Sillä kaikki menee katoavaisuuden tietä olemattomuuteen ja samalla raastaa turmiollisilla haluilla sieluamme, joka tahtoen elää etsii lepoa itselleen rakkautensa kohteesta. Mutta siinä ei ole lepopaikkaa, sillä sehän ei seiso, se pakenee. (…) Älä ole joutavanpäiväinen sieluni, äläkä anna turhuuden tuoksinan tehdä kuuroksi sydämesi korvaa. Kuule sinäkin! Itse Sana huutaa sinua palaamaan. Siellä on häiriintymätön rauha, siellä kohtaa rakkaus uskollisuuden, jos se itse pysyy uskollisena. Katso, kaikki katoavainen muuttuu, tulee ja menee, ja juuri näissä alati muuttuvissa osissa on luonnon kaikkeuden pohjimmainen perustus.” (Conf. IV, 10-V, 1, suom. O. Lakka)

Jakeen pyyntö ”auta meidät ennallemme” on tästä näkökulmasta kaksijakoinen. Pyydetäänkö Jumalalta poliittista ennalleenasettamista ja jonkinlaista hyvitystä, konkreettisten menetyksten saamista takaisin? Tällaista lukutapaa tukee se, että vaikka suomenkielinen käännös puhuu psalmissa Jumalasta ilman määreitä, alkutekstissä ja monissa käännöksissä Jumalaa kuitenkin puhutellaan nimityksellä Herra Sebaot eli (sota)joukkojen Herra. Vai pyydettäisiinkö psalmissa ehkä jotain vielä perustavampaa?

Lutherin mukaan useimmat psalmit tulee ymmärtää ensimmäisen käskyn valossa ja sen kommentaareina. ”Minä olen Herra, Sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia.” Tästä näkökulmasta pyynnön merkitys muuttuu poliittisesta teologiseksi. Rukoilija haluaa kilvoitella ymmärtääkseen Jumalan tahdon ja tarkoitukset paremmin. Hän tahtoo yhteyteen Jumalan kanssa ja luopua asioista, joiden varaan elämää ei voi rakentaa. Edes pyhä kaupunki ei voi olla Ihmisen ja Jumalan suhteen perusta, sillä sekin voi tuhoutua tai joutua toisten haltuun.

Ihmisen ja Jumalan suhteen perusta on uskollisuudessa. Ihmisen, Israelin ja kirkon ainoa mahdollisuus nähdä Jumalan kasvojen valo on pysyä uskollisena sille liitolle, joka Herran kanssa on tehty. Lutherin ensimmäisen käskyn selitys Isossa katekismuksessa ajaa samaa tarkoitusta: ihmisen Jumalaksi on sanottava sitä, johon ihminen panee toivonsa, ja jolta hän odottaa kaikkea hyvää.

Adventti on aikaa, jolloin on lupa odottaa Jumalalta hyvää. Profeetojen lupaukset Messiaan tulemisesta täyttyvät. ”Kuule meitä, Israelin paimen, Sinä, joka johdatat Joosefin heimoa kuin paimen laumaansa”. Psalmimme ensimmäinen jae liittyy siihen paimen-kuvastoon, jonka Vanha testamentti runsaana tarjoaa pohjaksi sille, mitä Jeesus sanoo itsestään Johanneksen evankeliumin luvussa 10. Taustalla on mm. Hesekielin kirjan lupaus: Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. (Hes. 34:12, vrt. myös Jer. 31:10; Joel 2:2; Luuk. 15:4-6). Kuva kansasta laumana, jota paimen johtaa, oli muinaisessa maailmassa melko tavallinen.

Toisaalla Heskiel liittää paimen-teeman lupaukseen Jumalan kansan daavidilaisesta kuninkaasta: heillä kaikilla on yksi ja sama paimen (Hes. 37:24). Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa (Hes. 34:23). Samaa ajetaan takaa myös psalmimme jakeessa 17: Mutta suojatkoon sinun kätesi palvelijaasi, joka on oikealla puolellasi, ihmislasta, jolle sinä olet antanut voiman. Kristillisessä perinteessä Jeesus on nähty daavidilaisen monarkian kulminaationa.

Robert Jenson on huomattanut tuoreessa Hesekielin kirjan kommentaarissaan (Ezekiel, Brazos Press 2009, 266-267) tästä seikasta ottaen avuksi perinteisen kristologian ominaisuuksien vaihtoa merkitsevän termin communicatio idiomatum (engl. communication of attributes). Ominaisuuksien vaihdon idea on, että niiden vastavuoroinen jakaminen Kristuksessa johtaa siihen, että se, mitä sanotaan yhdestä, voidaan ”jossain määrin” sanoa toisestakin (teema on teologianhistoriallisesti hyvin kiistelty). Jensonin mukaan on niin, että koska Kristuksen jumallallinen luonto transsendoi eli ylittää ajan, voidaan myös Jeesuksen inhimillisen luonnon sanoa ”jotenkin” tekevän tämän saman. Niinpä Jensonin mukaan Jeesus kykenee kokoamaan itseensä koko daavidilaisen historian ja Hänet voidaan nähdä daavidilaisen kuninkuuden paradigmana.

Vanhassa adventtihymnissä Veni, veni Immanuel pyydetään, että ”daavidilainen avain saapuisi”: veni clavis davidica. Myös huudahdus” Hoosianna, Daavidin poika” on samaa juurta (vrt. virsi 1). Jeesus ei kuitenkaan ole toinen, vaan todellinen Daavid (Ilm. 5:5; 22:16). Sen sijaan Hän on toinen Aadam, kuten apostoli Paavali (Room. 5:12, 17-19) ja Augustinuskin (ACCS VIII, 141) kirjoittavat. Jeesus on toinen Aadam, jonka persoonassa, kuuliaisuudessa ja työssä ihmisten ero Jumalasta korjaantuu. Joulu on ihmisyyden juhla. Tulemalla ihmiseksi Kristus avasi jokaiselle oven ikuiseen elämään. Psalmin sanoin, ”niin me pelastumme”.

paimen rukous Daavid Augustinus

Mainokset
Avainsanat: , ,
Posted in: Kommentaari