Valo jota seurasin – Viipurista Vatikaaniin

Posted on tammikuu 1, 2011

1


Benedicta Idefelt, Viipurista Vatikaaniin. Suomalainen nunna maailmalla. WSOY 1983.
B.I., Valo jota seurasin. WSOY 2003.

”Pieni punainen valo, muistan sinut elämäni loppuun asti. Sinä et koskaan sammu katolisissa kirkoissa. Astuinpa katoliseen kirkkoon missä maassa tahansa (…).” Sisar Benedicta Idefelt (s. 1920) kuvaa matkansa alkua näin teoksensa Valo jota seurasin (WSOY 2003) toisen luvun alussa. Sanat kutsuvat lukijan mukaan mainiosti kerrotulle, poikkeukselliselle ja innostavalle elämän matkalle – jota kirjoittaja kuvaa teoksissaan sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Viipurin Vesiportinkadun katolisessa kirkossa punaisena hehkuvan valon seuraaminen vei Idefeltin ensin Viipurista Helsinkiin katoliseen kouluun, katoliseen kirkkoon hän liittyi 16-vuotiaana. Kansallisbiografian tietokanta antaa hyvän tiivistelmän suomalaisen nunnan vaiheista:

Benedicta Idefelt tutustui katolisuuteen Viipurissa ja kääntyi siihen käydessään katolista sisäoppilaitosta Helsingissä. Hän opiskeli Königsbergissä ja liittyi katariinasisarten sääntökuntaan. Sodan jälkeen sisar Benedicta lähetettiin opettajaksi Brasiliaan. Saatuaan yhteiskunnallisen herätyksen hän aloitti toiminnan slummiväestön keskuudessa. Sitten sisar Benedicta työskenteli televisio- ja radiotoiminnan parissa, kunnes joutui pakenemaan maasta. Roomassa hän toimi sääntökuntien yhteisen tiedotuskeskuksen toiminnanjohtajana ja katolisen kirkon tiedotusvälineiden neuvoston neuvonantajana sekä vastasi Vatikaanin radion suomenkielisistä ohjelmista.

Yllä olevaa vivahteikkaamman kuvan saa Idefeltin muistelmateoksesta Viipurista Vatikaaniin. Suomalainen nunna maailmalla (WSOY 1983). Tekijä kuvailee elävästi eri vaiheitaan. Lukuisat päiväkirjamerkinnät ja lainaukset kirjeistä tuovat tekstiin historiallisen ulottuvuuden. Tekijä on julkaissut myös useita muita teoksia. Viipurista Vatikaaniin ja Valo jota seurasin muodostavat kiinnostavan paralleelin: ensimmäisessä kuvataan kirjoittajan elämänvaiheita ja matkaa yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti jälkimmäisen keskittyessä sisäisen ja hengellisen elämän kysymyksiin.

Sisar Benedictan vaiheisiin voi tutustua myös Vantaan Lauri -lehdelle vuonna 2004 annetun haastattelun kautta. Samana vuonna sisar Benedicta oli haastateltavana Voimala-ohjelmassa.

Suomalaisen nunnan vaiheissa olisi monia kiinnostavia kohtia esille nostettavaksi: dramaattiset vaiheet hitlerinaikaisessa Saksassa, opetus- ja slummityö Brasiliassa sekä sitä seurannut ura katolisen kirkon tiedotuksen parissa. Elämänsä käännekohdaksi sisar Benedicta mainitsee usein Christo Total -näytelmän, jossa käsiteltiin Brasilian sosiaaliongelmia Kristuksen ristintie-hartauteen sovitettuna ja jalkapallostadionille mitoitettuna. Hurjimpiin kertomuksiin kuuluu brasilialaiseen spiritismiin tutustuminen dokumenttia valmistelevan ryhmän matkassa.

Useaan otteeseen sisar Benedicta korostaa luostarilupausten (köyhyys, kuuliaisuus ja naimattomuus) mukanaan tuomaa vapautta.

Voimme laiminlyödä velvollisuutemme sekä luostarissa että avioliitossa. Pääasia on, että omistamme koko voimamme elämäntehtävällemme ja teemme kaiken rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseen. Kaikk muu on turhaa sinne-tänne juoksemista – elämää ilman päämäärää. (Sisar Benedictan päiväkirjasta 10.10.1954, Viipurista Vatikaaniin, s. 136)

Usein hän myös ihmettelee, miksi niin monet eivät tahdo ymmärtää, että hän(kin) on luopunut monista asioista Jumalan ja onnen tähden. ”Tämä on kertakaikkiaan minun kutsumukseni.” Sitoutumisen, kutsumuksen ja vapauden teemat ovat esillä vahvasti. Kirjan Viipurista Vatikaaniin kiinnostavimpiin jaksoihin kuuluu ss. 227-234 luostarilupausten merkityksen käsittely.

Vaikka kuuliaisuuden lupauksen tärkeyttä ja raskautta oli vahvasti painotettu noviiseille, sisar Benedicta ei kokenut tätä lupausta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erityisen raskaana. Sen sijaan köyhyyden lupaus oli hänelle vaikeampi, sillä kaikki tarvittava oli pyydettävä luostarin ylisisarelta – ”jopa neula, saippuaa tai pari sukkia”. ”Ei ollut myöskään sallittua pitää saatuja lahjoja.” Vaatteita paikattiin vuosia, sisaret omistivat hammasharjansa lisäksi vain vaatteensa ja muutamia kirjoja. Muuten kaikki kuului yhteisölle. Kiinnostuminen Brasilian sosiaaliongelmista haastoi sisaren myös miettimään köyhyyslupauksen ja köyhyyden merkitystä:

(M)uistin sodanjälkeiset nälkävuodet, joiden aikana en osannut edes rukoilla, koska nälkä vaivasi koko ajan. Ymmärsin nyt eron köyhyyden ja kurjuuden välillä. Valitsemani köyhyyden lupauksen päätarkoitus on vapauttaa ihminen kiintymästä aineelliseen. Kurjuus sitä vastoin orjuuttaa samoin kuin varakkuus. Hyvin ymmärretty ja eletty köyhyyden lupaus on vapautta. Se on vapautta tehdä mitä tahansa työtä ja missä tahansa, välittämättä olosuhteista, silloin kun lähimmäisen palveleminen sitä vaatii. Se on valittua köyhyyttä ja Jumala kaitselmukseen luottamista. (…) On kuin haaste yrittää edistyä sen avulla mitä itse on eikä sen avulla mitä omistaa. (s. 230)

Se mitä ihminen itse on, heijastuu sisar Benedictan ajattelussa myös siihen, miten hän selittää naimattomuuden lupauksen merkitystä. Hänelle on selvää, että ”naimattomuuden lupaus ei tee kenestäkään enkeliä. Nainen pysyy naisena ja mies miehenä. Nunnakin on ensisijassa nainen.” Hänen mukaansa jokaisessa ihmisessä elää rakkauden kaipuu. Vaikka tämä on luonteeltaan seksuaalista, siinä on viime kädessä kyse Jumalan kaipuusta. Elämä naimattomana voi hänen mukaansa antaa Jumala-suhteelle paremmat mahdollisuudet kuin avioliitto. Selibaatti kuuluu yhteen Jumalalle omistautumisen kanssa. ”Täydellinen sisäinen vapaus on välttämätön sellaiselle antautumiselle” hän kirjoittaa.

Sisar Benedictan vaiheisiin tutustuminen on paitsi kiinnostavaa ja innostavaa, myös hyödyksi jokaiselle, joka pohtii omaa kutsumustaan ja tahtoo nähdä valon, jota seurata ja joka sisaren sanoja lainaten on ”merkki Jumalan valoa ja rakkautta tuovasta läsnäolosta”. Lisäksi kirjat valottavat suomalaiselle lukijakunnalle sääntökuntaelämää katolisessa kirkossa, jota ei kotimaisessa tieto- tai muussakaan kirjallisuudessa käsitellä kovin paljon.

On kiinnostavaa huomata, mitä sisar Benedicta kirjoittaa sääntökuntalupauksista ja niiden noudattamisesta. Hän ryhtyi nunnaksi ennen Vatikaanin toista konsiilia, joka löyhensi sääntökuntalupauksia mm. pukeutumisen osalta, ”kirjaimen sijaan korostettiin enemmän henkeä”, kuten suomalainen sisar kuvailee. Uudessa ”vapaudessa” oli kuitenkin kääntöpuolensa. Konsiili löyhensi myös kirkon opetusta elokuvista, joita sisar Benedicta käytti opetus- ja kasvatustyössään.

Vatikaanin II konsiilin ohella myös 1960-luvun ”sosiaalieettinen herätys” kuuluu sisar Benedictan sääntökuntaelämän aikana tapahtuneisiin maailmanlaajuisiin muutoksiin. Liikehdintä näkyi Suomessakin; vähäosaisten asemaan samastumisesta on jäänyt muistoksi muun muassa maamme ensimmäinen graffiti Temppeliaukion kirkkoon Helsingissä. Kirkon kallioisessa seinässä lukee vieä tänäänkin ”Biafra”.

Vielä merkittävä muutos mainittujen lisäksi on ollut tiedotusvälineiden kehittyminen ja vastaanotinten yleistyminen. Sisar Benedicta ihmettelee, miksi kirkko, joka aikanaan otti hyvin vastaan radion ja sen käytön haltuun, suhtautui televisioon aluksi hyvin kielteisesti. Tämähän näkyy Suomessakin tiettyjen herätysliikkeiden opetuksessa, yhteistä näille on sekin, että suhtautuminen internetin käyttöön on alusta lähtien ollut (monien) eri kirkkojen ja liikkeiden piirissä avoimempaa. Vatikaanin II konsiilin 4.12.1963 antamassa dekreetissä Inter mirifica moderneihin tiedotusvälineisiin suhtaudutaan myönteisesti ja ne nähdään välineinä, joilla ihmiset voivat kehittää itseään.

Eräs kiinnostava seikka jää teoksesta puuttumaan. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla, mitä sisar Benedicta ajattelee Vatikaanin ja Latinalaisen Amerikan suhteesta sekä vapautuksen teologian keinoista ja päämäärästä. Brasilian vaiheista kertoessaan hän usein mainitsee maan piispojen olevan köyhien puolella, mutta Vatikaanista hän ei sano juuri mitään lukuunottamatta sitä, ettei halunnut alunperin lähteä Roomaan tiedotustyöhön, sillä piti Vatikaania hyvin vanhoillisena. Tämän mielikuva muuttumisesta hän ei tarkelleen ottaen kerro, vaikka sanoo ihastuneensa Roomaan ja pitäneensä elämästä ja työskentelystä siellä todella paljon. Olisi erittäin kiinnostavaa kuulla, mitä köyhien parissa työskennellyt sisar ajatteli Vatikaaniin siirryttyään kirkon suhtautumisesta köyhien asemaa ajavaan vapautuksenteologiseen liikehdintään.

Sisar Benedictan elämäntarina – sekä ulkoinen ja historiallinen että sisäinen ja hengellinen – haastaa lukijan. Mihin itse olen sitoutunut? Mikä on se valo, jota omassa elämässäni seuraan? Tapa, jolla hän kertoo sekä ulkoisesta että sisäisestä vapaudesta on vaikuttava. Suomalaisessa kristillisyydessä on selvästi havaittavissa ajatus ”evankelisesta vapaudesta”, jossa tiukkoja ohjeita pyritään välttämään luottaen siihen, että ihmiset kyllä löytävät itselleen sopivia toimintamalleja ja vaihtoehtoja itsenäisesti hengellisen ja ulkoisen elämänsä tueksi. Tällainenkin malli voi toimia, mutta helposti voi käydä niin, että vapaus muuttuukin kahleeksi ja päämäärättömyydeksi – sanalla sanoen vastakohdakseen. Tämän vuoksi selkeä sitoutuminen johonkin elämänmuotoon (esim. naimattomuus tai avioliitto) sekä siihen liittyviin periaatteisiin tekee ihmisen vapaaksi, sillä hänen ei enää tarvitse toteuttaa vapauttaan satunnaisesti. Katolisessa perinteessä sääntökuntaelämään liittyviä evankelisia neuvoja (concilia evangelica) voidaankin niin haluttaessa joiltain osin soveltaa myös luostareiden ulkopuolisessa elämässä.

Molempien teosten pohdinta vapaudesta tuo mieleen antiikin filosofisen keskustelun riippumattomuuden ja itseriittoisuuden (kr. autarkheia) tärkeydestä. Onnellisuuden saavuttamisen kannalta on keskeistä huomata, että vaikuttamalla asioihin, joihin ihmisen on mahdollista vaikuttaa, hänen elämänlaatunsa voi parantua huomattavasti paremmin kuin jos se perustuisi ulkoisen maailman kohtalonoikuille ja sattumille. Tämän riippumattomuuden kanssa kuuluu yhteen ajatus mielenrauhasta (kr. ataraksia). Tunne-elämän merkitys on aiheen kannalta merkittävä, sillä tunteet vaikuttavat ihmisen toimintaan suuresti. Eri filosofisten koulukuntien näkemykset erosivat toisistaan jonkin verran.

Hyvän ja hyveellisen elämän kannalta keskeisenä on jo antiikista alkaen nähty tahdon merkitys. Sisar Benedictan kirjoissa näkyy tämä sama korostus. Vapaus on sitä, että tahto suuntautuu oikein. Heikkotahtoisuus (kr. akrasia) kääntyy ihmistä itseään vastaan. Kun ihminen tahtoo sellaisia asioita, jotka ovat hänelle hyväksi, hän ei orjuuta itseään jollakin vahingollisella. Sisar Benedictan teosten keskeinen anti onkin siinä, että se tuo näkyville elämäntavan, jossa on seurattu ja pyritty seuraamaan tiettyjä ihanteita vapauden ja onnellisuuden saavuttamiseksi. Näiden taustalla on varmaankin se melko voimakkaastikin kuvattu kutsumustietoisuus, joka ilmeni jo ”punaisen valon” näkemisen kuvauksessa. Vaikka elämäkerralliset teokset eivät ole filosofisia sanan teoreettisessa mielessä, ne kertovat filosofisesti ja teologisesti perustellusta elämäntavasta, johon tutustuminen epäilemättä rikastuttaa jokaista, joka näihin kirjoihin tarttuu.

Jokainen ei välttämättä löydä oman elämänsä valoa samalla tavoin kuin sisar Benedicta, mutta etsintää ei ehkä kannatakaan aloittaa vahvoista uskonnollisista kokemuksista vaan puntaroimalla omassa arjessa asioita, jotka tuntuvat edistävän omaa hyvää oloa. Arkisten asioiden hoitaminen on kutsumuksen toteuttamista, mikä ei tietenkään vähennä sitä että kristillisen uskon mukaan kutsumuksen ja alttarin yhteys on vahva, esimerkiksi avioliitot solmitaan alttarilla. Sisar Benedictan mainitsema punainen valo alttarilla viittaa Kristukseen, joka on itse läsnä ehtoollisen sakramentissa. Sisar Benedictan kertomus todistaa osaltaan, että Hänen läsnäolonsa voidaan kokea myös arkielämässä. Johanneksen evankeliumin sanoin Jeesus vakuuttaa (8:12): Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.

Benedicta Idefelt nunna vapaus Viipurista Vatikaaniin Valo jota seurasin

Mainokset