Jumalista ja ihmisistä

Posted on tammikuu 20, 2011

0


Jumalista ja ihmisistä. Des hommes et des dieux, Ranska 2010.

Kävin maanantaina katsomassa Xavier Beauvois’n keskustelua herättäneen elokuvan Jumalista ja ihmisistä. Ranskalaiselokuva sijoittuu vuoteen 1996, Algerian sisällissodan aikaisiin tapahtumiin vuoristokaupungissa lähellä maan pääkaupunkia. Tarina pitää otteessaan koko 2,5-tuntisen elokuvan ajan. Silti en oikein osaa sanoa, miksi pidin siitä. Uskonnon, konfliktien ja väkivallan muodostama yhtälö tarjoaa kiinnostavan asetelman, jota on syytä tarkastella lähemmin.

Seitsemän ranskalaista trappistimunkkia asuttaa luostaria algerialaisessa vuoristossa sijaitsevassa pikkukaupungissa. Munkit elävät elämäänsä osana kaupunkia, jonka asukkaat ovat islaminuskoisia. He osallistuvat kyläläisten jokapäiväiseen elämään, viljelevät maata, tekevät hunajaa ja tarjoavat lääkäripalveluja. Munkit kieltäytyvät antamasta lääkkeitä muslimisisseille, mutta he kieltäytyvät myös armeijan tarjoamasta suojeluksesta. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan traaginen loppu johtuu siitä, että veljien pyrkimys puolueettomuuteen konfliktin keskellä koituu heidän kohtalokseen.

Trappistien sääntökunta noudattaa pyhän Benedictuksen luostarisääntöä. Eräs säännön keskeisistä periaatteista on ns. stabilitas loci, joka merkitsee sitä, että luostarilupauksen antava veli tai sisar sitoutuu tiettyyn luostariin − ja sen ympäristöön. Samoin sääntö antaa mahdollisuuden tuotteiden valmistukseen ja myyntiin. Nämä molemmat periaatteet näkyvät Jumalista ja ihmisistä -elokuvan veljien elämässä.

Sitoutuminen tiettyyn luostariin ja juuri siihen paikkaan, jossa luostari sijaitsee, muodostaa elokuvan keskeisimmän kysymyksen. Ajaako ympärillä riehuva konflikti veljet pois paikasta, johon he ovat lupauksissaan sitoutuneet? Tarina kulkee henkilöhahmojen ja heidän jaakobinpaininsa varassa.

Elokuvan hidas tahti antaa välähdyksen luostarin sisäisestä elämästä, mikä on samalla sekä vahvuus että heikkous. Vahvuus se on sikäli, että se tekee oikeutta valitulle näkökulmalle. Konfliktia kuvataan luostarin läpi. Tästä kuitenkin seuraa, että itse ulkopuolella oleva kaupunki jää katsojalle melko etäiseksi. Sen sijaan veljien rukoushetkille, kauniille hymneille ja messun vietolle annetaan hyvin tilaa, mikä oli ainakin allekirjoittaneen mielestä hyvä ratkaisu. Rukous on keskeinen osa veljien elämäntapaa.

Ohjaajan tarkoitus on ehkä ollut, että luostarin elämän kuvaamisen kautta katsoja samastuu veljien pohdintaan sekä valinnan tekemisen vaikeuteen ja raskauteen. Siviilien olojen kuvaus olisi kuitenkin valottanut konfliktia katsojalle ja auttanut ehkä ymmärtämään veljien valinnan vaikeutta paremmin. Tarinan moniulotteisuutta lisää se, että siinä ei luoda mustavalkoista hyvät ja pahat -asetelmaa. Veljien habitukset eli kaavutkin ovat mustavalkoiset − ikään kuin muistuttaen, että hyvää ja pahaa on meissä kaikissa. Algerian veljien kohtalo oli kova ja heidän tarinallaan on monta opetusta.

Uskonto ei voi olla maailman konflikteihin nähden neutraali. Veljetkään eivät voineet jäädä tyyneen myrskynsilmään vaan tempautuivat ympärillä riehuvan sodan kamaluuksiin. Veljet pitivät loppuun saakka kiinni tekemästään valinnasta ja antamastaan lupauksesta. He halusivat elää rauhassa kaikkien kanssa, mutta joutuivat maksamaan siitä kalliin hinnan. Taustalla olevat tositapahtumat tuovat paikoin kliseisiinkin kohtiin uskottavuutta. Jotain ihailtavaa on siinä valinnassa ja tahdonvoimassa, jota veljet osoittivat.

Käsittelen elokuvaa myös uskonnon ja väkivallan suhdetta käsittelevässä kirjoituksessani.

Jumalista ja ihmisistä

Advertisements