The Rise of Christian Beliefs

Posted on tammikuu 26, 2011

1


Heikki Räisänen, The Rise of Christian Beliefs. The Thought World of Early Christians. Minneapolis: Fortress Press 2010.

Matteuksen evankeliumin maininta ’ensimmäisiksi tulevista viimeisistä’ (16:20) kuuluu niihin raamatunkohtiin, joita on kautta historian lainattu monenlaisissa yhteyksissä. Käänteistä käsittelyjärjestystä merkitsevä ilmaus sopii myös emeritusprofessori Heikki Räisäsen uusimman teoksen jäsennyksen motoksi: massiivinen teos The Rise of Christian Beliefs. The Thought World of Early Christians (Fortress Press 2010) siirtyy taustoituksen jälkeen suoraan eskatologiaan.

Räisäsen mukaan juuri Jeesuksen julistuksen eskatologinen puoli oli syynä hänen teloitukseensa. Tällainen jäsennysratkaisu painottaa myös lineaarisesti etenevän klassisen kristillisen ja juutalaisen historia- ja aikakäsityksen merkitystä, joka ei rajoitu ainoastaan näiden uskontojen opetukseen vaan värittää koko länsimaista historian hahmottamista.

Uskonnollisten ideoiden tarkastelu ei rajoitu teoksessa vain Uuden testamentin kaanoniin. Tämä heijastaa varhaiskristillisyyden tutkimuksessa tapahtunutta paradigman muutosta – ”hereetikkoja” ei nähdä kirkon ja oikeauskoisten vihollisina tai vastapoolina vaan osana laajaa ja moninaista ilmiötä. Dogmatiikalla ja (kirkko-)sosiologialla on enemmän yhteistä kuin usein muistetaan. Tekijän näkemys on, että kristillisen perinteen alkuperäisen moninaisuuden tunnistaminen voi pohjustaa sen rakentavaa soveltamista. Termejä ”kristitty” ja ”kristillinen” käytetään teoksessa näin ollen sangen laajassa merkityksessä kuvaamaan kaikkia niitä yksilöitä ja ryhmiä, joiden maailmankatsomuksessa Jeesus Nasaretilaisella on – tavalla tai toisella – keskeinen rooli.

Yllä olevat kappaleet olen lainannut Teologia.fi-palveluun viime vuonna kirjoittamastani Räisäsen teoksen esittelystä. Joka haluaa lukea teoksesta enemmän, voi suunnistaa sivustolle ja lukea loputkin. Tekstini julkaisemisen jälkeen uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on arvostellut Räisäsen teosta siitä, että tekijä käyttäisi käsitettä ”kristillinen” ongelmallisesti. Räisänen on myös vastannut kritiikkiin (ss. Vartija 2010, numerot 5 ja 6). Tarkastelen seuraavassa tätä teemaa lähemmin.

Räisäsen määritelmä termille ”kristillinen” on yhtä kiinnostava kuin laajakin. Usein termi otetaan annettuna ja sitä käytetään selittelemättä sen enempää. Räisäsen teos – ja hänen tutkimuksensa muutenkin – ovat ”sekoittaneet selvän pelin” siinä mielessä, että varhainen kristillisyys näyttäytyy jo Uuden testamentin kirjoituksissa hyvin monimuotoisena. Erilaisten yhteisöjen tuottamat ja erilaisiin tarkoituksiin kirjoitetut tekstit (esim. kirjeet) ja niiden korostukset ovat painotuksiltaan erilaisia. Tämän todistaminen on tuottanut monille teologeille paljon päänvaivaa.

Itse ajattelen yhtäältä, että tutkijoiden täytyy lähestyä varhaista kristikuntaa arvottamatta oikea- ja harhaoppisia. Räisäsen lanseeraama metodologinen termi on fair play. Räisäsen tavoin on tunnistettava ja tunnustettava aikakauden monimuotoisuus ja uskonnollinen moninaisuus jopa kristillisen uskon peruskysymyksissä, joihin kuuluvat esimerkiksi oppi Pyhästä Kolminaisuudesta, Jeesuksesta Kristuksesta, Pyhästä Hengestä, Raamatusta, sakramenteista etc. Toisaalta olen sitä mieltä, että kirkolla on oikeus sen omaan historiaan. Kristinusko on historiallinen uskonto, jossa tietyt käsitykset ovat vakiintuneet, toiset hävinneet ja kolmannet marginalisoituneet.

Pidän hyvänä katolisen kirkon oppikäsitystä, jonka mukaan monet uskon salaisuudet paljastuvat ajan myötä. Kaikki dogmaattiset hienoudet eivät olleet alussa valmiina, kun Jeesus kutsui galilealaisia kalastajia seuraajikseen, mutta tästä siemenestä kasvoi puu. Monessa kohdin voi olla niin, että siemen ja puu eivät muistuta toisiaan enää kovinkaan paljon, mutta niiden välillä vallitsee kuitenkin orgaaninen jatkumo (ks. esim. Lumen Gentium 6, 43). Kristinoppi on Jumalan pelastustekojen selittämistä, eri aikoina ja eri paikoissa selitykset kuitenkin eroavat toisistaan. Kaiken takana on kuitenkin sama, tietty historiallinen todellisuus.

Klassisen määritelmän kristillisestä opista on esittänyt Vincentius Lerinolainen (k. noin 445), joka opetti teoksessaan Commonitorium (II, 24), että oikean opin tae on sen katolisuudessa eli universaalissa levinneisyydessä: In ipsa item catholica ecclesia magnopere curandum est, ut id teneamus quod ubique, quod semper, quod ab omnibus creditum est; hoc est etenim uere proprie que catholicum, quod ipsa uis nominis ratio que declarat, quae omnia fere uniuersaliter conprehendit. Sellaista opetusta voidaan pitää varmana, jonka ”kaikkialla, aina ja kaikki ovat uskoneet”. Myöhemmin Vatikaanin II konsiili hyödynsi opetuksessaan tätä lausumaa.

Kristikunnan alkuperäisen moninaisuuden tunnistaminen tekee vaikeaksi Vincentiuksen määritelmän soveltamisen. Horjuttaako varhaisen kristillisyyden yhä parempi tunteminen jo Abrahamista alkanutta sukupolvelta toiselle tradeerattua Jumala-uskoa (vrt. Hepr. 11) ja tuhoaako monimuotoisuuden tunnustaminen todella kristittyjen ykseyden ja sukupolvia yhdistävän uskon? Ei ole aivan helppo löytää koko varhaiskristillisestä kirjallisuudesta tekijöitä, jotka olisivat samanlaisina kaikille yhteisiä.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan kristittyjen yhteyteen riittää yksimielisyys evankeliumista ja sakramenteista (CA 7). On selvää, että varhaisilla kristityillä ei ollut näistä mitään selkeää yhtä käsitystä vaan erilaisia käytäntöjä ja ajattelumalleja oli useita. Kuitenkin kirkon tie kulki kohti yhtenäisyyttä ja yhtä katolista kirkkoa, joka jakautui vuonna 1054 läntiseen ja itäiseen kristikuntaan. Lännen ”pääkaupungiksi” tuli Rooma, idän Konstantinopoli. Idän kirkko on pysynyt melko yhtenäisenä, mutta läntinen kristikunta jakautunut 1500-luvun reformaation jälkeen useaan kertaan, vaikkakin katolinen kirkko on ylivoimaisesti väkimäärältään suurin.

Nykyisenkään moninaisuuden selkeä jäsentäminen ei ole helppoa. Räisäsen kristillisyyden määritelmää käyttäen olisi nykyaikana esimerkiksi mormoneita pidettävä kristittyinä, samoin löytyisi monia pienempiäkin liikkeitä, joissa Jeesuksella on keskeinen rooli ”tavalla tai toisella”. Uskontotieteellisessä tutkimuksessa näin voidaan tehdä, mutta jos taas tarkoitus on pohtia asiaa enemmän kirkolliselta kannalta, täytyy kristillisyyden määritelmää miettiä tarkemmin. Täsmällisempi määrittely saattaa tehdä enemmän oikeutta myös esimerkiksi niille ryhmille, jotka tahtoivat juuri erottautua kirkosta. Ensimmäisinä vuosisatoina tämä kirkko toki oli vasta muotoutumassa.

Varhaisen kirkon ajasta etsitään usein ihanteita. Ensimmäiset vuosisadat nähdään tietynlaisena kirkon kulta-aikana. Ekumeeniseen työskentelyynkin haetaan usein vauhtia jakautumattoman kirkon ajalta. Tuomas Akvinolainen opettaa apostolisen uskontunnustuksen selityksessään, että kirkon ykseys ei ole mielipiteiden vaan ”tahdon ja päämäärän ykseyttä”. Tietenkin tämä edellyttää myös uskonyhteyttä. Tietty konsensus on oltava keskeisistä uskoon kuuluvista asioista ja elämäntavasta, mutta erilaiset painotus- ja näkemyserot luultavasti mahtuvat kirkkoon, jos niiden halutaan mahtuvan. Jos kristillisyyden määritteleminen on yksi Räisäsen teoksen haaste, on se sitä myös tämän päivän kirkolle.

Vanhan sanonnan mukaan stat crux dum volvitur orbis: risti on vakaa, vaikka maailma muuttuu. Dogmassa kirkko määrittelee ne rajat, joiden sisällä keskustelua käydään – opillisissa määrittelyissä on usein enemmänkin kyse liikkumavarasta ja tilasta kuin pisteestä, johon kristillinen usko tiivistyisi. Tulkinnat ja mielipiteet vaihtelevat, tietyt asiat pysyvät.

Mainokset