Manaajalle töitä?

Posted on maaliskuu 2, 2011

4


Manaajia, onko heitä? Sattumalta huomasin internetissä trailerin uudesta elokuvasta The Rite (2010 ohj. Mikael Håftström). Elokuva kertoo nuoresta amerikkalaisesta katolisesta papista, joka saapuu Roomaan manauskurssille. Elokuvan nimi viittaa manausriittiin eli eksorsismiin, jolla on tarkoitus ajaa paha henki ulos ihmisestä. Aihetta on käsitelty elokuvissa aiemminkin. Manaajien maailmaan ovat vieneet esimerkiksi elokuvat The Omen (1976) ja tositapahtumiin perustuva Emily Rosen riivaaja (2005). Aihepiirin klassikko on tietenkin Manaaja (The Exorcist) vuodelta 1973. William Friedkinin ohjaama kulttiteos on valittu useaan kertaan kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Mikä aihepiirissä kiehtoo?

En ole nähnyt uutta elokuvaa, enkä luultavasti aio mennäkään sitä katsomaan. Taustoitan kuitenkin seuraavassa sen aihetta. Ensin on hyvä muistaa, että ilmiö riivatuista tai sellaisiksi luulluista ihmisistä ei rajoitu vain kristinuskon piiriin. Eri uskontoihin kuuluu toimituksia, joissa pappi, poppamies tai muu vastaava toimihenkilö pyrkii vapauttamaan (pahan) hengen valtaan joutuneen henkilön käyttämällä siihen määrättyjä riittejä. Suomalaisessa kristillisyydessä tällaiseen ei juuri olla totuttu, mutta täysin manaus ei ole puuttunut meikäläisestäkään mielenmaisemasta. Esimerkiksi kastekaavaan – vauvaakin kastettaessa – kuuluu kohta, joka palautuu jo varhaisen kirkon eksorsismiperinteeseen. Ristinmerkkiä tehdessään pappi (yhden kirkkokäsikirjan vaihtoehdon mukaan) lausuu: ”Armollinen Jumala. Sinä yksin pelastat kaikesta pahasta. Vapauta NN pimeyden vallasta. Kirjoita hänen nimensä elämän kirjaan ja johdata häntä valossasi.”.

Stereotyyppinen kuva manaajasta on tietenkin vakavannäköinen, tummaan papinpukuun ja mahdollisesti viittaan ja lierihattuun pukeutunut katolinen pappi, jolla on toisessa kädessään krusifiksi ja toisessa vihkivesipullo. Latinan kielellä hän voimakkaasti kehottaa pahaa henkeä lähtemään tämän valtaamasta ihmisestä, mikä lopulta tapahtuu voimakkaan tuulenpuuskan saattelemana. Tällä saattaa olla tiettyä todellisuuspohjaa, mutta kriittinen suhtautuminen on yleensä hyvästä. Ulkoisia puitteita kiinnostavampaa on paneutua siihen, mihin käytetyt symbolit viittaavat. Uskon, että manaaja-elokuvien lajityyppi saa käyttövoimansa juuri siitä ulkoisesta muodosta, jonka ne antavat sisäisille tiloille. ”Paha” ei jää abstraktiksi vaan saa konkreettisen muodon ja se voidaan tunnistaa. Eikö pahassa usein olekin pahinta juuri sen hahmottomuus ja se, että siitä on vaikea saada otetta.

Luterilaisen kastekaavan sanat pimeyden vallasta vapautumisesta viittaavat siihen, että Kristus on kärsimyksellään, kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan voittanut – kuten perinteinen ilmaus kuuluu – synnin, kuoleman ja Perkeleen vallan. Kasteessa sanoudutaan aina irti näistä voimista, jotka maailmassa ovat vielä vallalla (vrt. Joh. 16:33; Ilm. 12:7–12). Vaikkei kaste  teekään ihmistä pahalle sekä persoonallisessa että yleisessä mielessä immuuniksi, se on suoja näitä tuhoavia voimia vastaan ja ilmaisee tahtoa sanoutua niistä irti. Tapahtumaa merkitsevä termi abrenuntiatio eli ”irtisanoutuminen” viittaa myös tähän. Katolisen kirkon katekismus opettaa suunnilleen samoin, vaikkakin siinä todetaan, että abrenuntiaatio on sanottava ääneen, explicite (CCE § 1237).

Joissain kirkollisissa kaavoissa ”irtisanoutuminen” on toteutettu myös kysymysmuotoisesti, joissain taas äänessä on vain pappi. Kuka siis varsinaisesti toimittaa manauksen? Tämä johtaa taustoittamaan hieman kirkollisten virkojen historiaa. Noin 500-luvulla on merkitty tiedoksi, että kirkossa on useita erilaista karismoja eli virkoja (Statuta ecclesiae antiqua, DR § 150–158). Nämä jaettiin toisinaan vielä ylempiin ja alempiin karismoihin, joista alin oli exorcista eli ”manaaja”. Statuuttien mukaan manaajaa ordinoitaessa piispa antoi tälle eksorsismit sisältävän kirjan ja selvitti tälle toimenkuvan. Papillinen tehtävä eksorkismista tuli vasta myöhemmin. Katolisen kirkon katekismus (CCE § 1673) opettaa, että ”suureksi manaukseksi” (exorcismus magnus) kutsutun riitin voi toimittaa ”vain pappi piispan luvalla” (sollemnis exorcismus… non poest fieri nisi a presbytero cum episcopi permissione). Taustalla ovat kanonisen lain säädökset (ks. CIC, can. 1172). Asiassa on toimittava tarkasti normeja seuraten.

En käsittele tässä laajemmin niitä kulttuurisia vaikutteita, jotka muotoilivat  kristillisen kirkon varhaisvaiheissa käsitystä pahoista hengistä ja niiden karkottamisesta. Suurin ”manaaja” on tietenkin Jeesus. Jeesuksen tähden manaus on kirkolle mahdollinen ”valta ja tehtävä” tai ”lahja” (potestas et munus, CCE § 1673). Markuksen evankeliumissa Hänen valtansa tunnustaakin ensimmäisenä saastainen henki (Mark.1:24; vrt. Joh. 6:68–71), joka kysyy aikooko Jeesus tuhota heidät. Matteus puolestaan kertoo, että Jeesusta itseäänkin epäiltiin paholaiseksi (Matt. 12:24). Seuraajilleen Jeesus antaa sekä käskyn että voiman karkottaa pahoja henkiä. Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja antoi heille vallan karkottaa saastaisia henkiä ja parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja (Matt. 10:1; vrt. myös Mark. 6:7 ja Luuk. 9:1).  Myös Apostolien teoissa kerrotaan vastaavasta toiminnasta:

Jumala teki ennennäkemättömiä voimatekoja Paavalin kätten kautta. Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, ja taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois. Myös jotkut kiertelevät juutalaiset henkienmanaajat alkoivat loitsiessaan lausua Herran Jeesuksen nimeä. Karkottaessaan sairaista pahoja henkiä he sanoivat: ”Minä vannotan teitä sen Jeesuksen nimessä, jota Paavali julistaa.” Näin tekivät myös juutalaisen ylipapin Skeuaksen seitsemän poikaa, mutta paha henki vastasi heille: ”Jeesuksen minä tunnen ja Paavalinkin tiedän, mutta keitä te olette?” Ja mies, jossa paha henki oli, ryntäsi heidän kimppuunsa, nujersi heidät kaikki ja runteli heitä niin, että heidän oli alasti ja verissä päin paettava talosta. Tämä tuli Efesoksessa sekä juutalaisten että kreikkalaisten tietoon, ja pelko valtasi kaikki ja Herran Jeesuksen nimeä ylistettiin suuresti. (Ap.t. 19:11–17)

Jaroslav Pelikan kiinnittää Apostolien tekojen kommentaarissaan (ks. Acts, 6:2 ja 19:11) huomiota siihen, että hieman humoristinenkin kohta vahvistaa Paavalin asemaa, sillä ”pakanoiden apostoliin” liitetään samoja ihmetekoja kuin marttyyri Stefanokseen ja apostoli Pietariin. Huomio kiinnittyy myös Jeesuksen nimen merkitykseen ja siihen, että Jumala toimi apostolien kautta. Joka haluaa lukea aihepiiristä enemmän, voi tutustua esimerkiksi dominikaani-isä Antoine Levyn kaksiosaiseen artikkeliin ”Saatana saapui Roomaan – Käsitys demoneista ja niistä vapautumisesta kirkon historian alkuvaiheessa” (Etsijä 1–2/2008). Aihepiiriä voidaan tutkimuksellisesti lähestyä niin monesta suunnasta, että tyydyn tässä katsauksessa vain historiallisiin viitteisiin.

Manaaja-elokuvan taustalla on tunnettu Yhdysvalloissa tapahtunut eksorsismi vuodelta 1949, jolloin ryhmä katolisia pappeja pyydettiin katsomaan 14-vuotiasta väkivaltaisesti käyttäytyvää (luterilaista) poikaa, joka oli tuolloin myös psykiatrisessa hoidossa. Viimeinen ryhmään kuulunut pappi Walter H. Halloran kuoli vuonna 2005. The Rite -elokuvan tausta on toisenlainen: Paavi Benedictus XVI antoi vuonna 2007 ohjeen, että jokaisessa hiippakunnassa tulisi olla manaaja (asiasta uutisoi tuolloin esim. Daily Mail). Käsittääkseni näin on myös Suomen katolisessa kirkossa. Katolisia pappeja kurssitettiin Roomassa, samoin myös Rite-elokuvan Michael suuntasi Vatikaaniin, jossa on katolisen kirkon ”päämanaajan” eli isä Gabriele Amorthin toimisto. Amorthin sanotaan olleen myös paavin aloitteen takana:

”Thanks be to God, we have a Pope who has decided to fight the Devil head-on,” he said. ”Too many bishops are not taking this seriously and are not delegating their priests in the fight against the Devil. You have to hunt high and low for a properly trained exorcist.  Thankfully, Benedict XVI believes in the existence and danger of evil – going back to the time he was in charge of the Congregation for the Doctrine of the Faith.” (Daily Mail 29.12.2009)

Paavin tarkoituksena on ollut myös vahvistaa erään rukouksen tunnettavuutta. Siinä pyydetään apua myös arkkienkeli Mikaelilta, joka nähdään kristillisessä perinteessä pahan merkittävänä vastustajana (Ilm. 12:7). Uuden elokuvan päähenkilön nimikään tuskin on sattumaa.

Luterilaisiin käsikirjoihin ei eksorsismeja juuri kuulu edellä mainittua kastekaavaa lukuun ottamatta. Lutherista on tosin jäänyt elämään joitain anekdootteja, joissa hän kohtaa Paholaisen. Eräs oxfordilainen liturgian tuntija tiesi pari vuotta sitten valistaa minua siitä, että anglikaaneilla on olemassa jonkinlainen eksorsismikaava, jonka piispa tarpeen niin vaatiessa voi antaa manaajalle. Katolisen kirkon salaisuuksista en tiedä, mutta vieraillessani Frankfurtin kirjamessuilla (2009) Vatikaanin kojulla, selailin erästä latinankielistä  toimitusten kirjaa, jossa oli kaava myös eksorsismille. Asiasta ei kuitenkaan jäänyt kovin paljoa mieleeni, sillä tässäkin tapauksessa mystifiointi herättää enemmän kiinnostusta kuin avoimuus.

Osittain tästä syystä luulen, että aihepiirin elokuvat (onnistuessaan) herättävät pelkoa lähinnä eksoottisuudellaan ja tehosteillaan. Monet tehokeinoista kertonevat kuitenkin enemmän tekijöiden mielikuvituksesta kuin siitä todellisuudesta, jota kulloinkin pyritään kuvaamaan. Kuka tietää – totuus voikin olla tarua pelottavampaa tavalla, jota emme välttämättä edes tunnista. Lutherin opetus vastakohdakseen tekeytyvästä ”valkoisesta” tai ”kirkkaasta paholaisesta” (candidus diabolus) saattaa tällöin olla mieleen palauttamisen arvoinen:

Meidän on opittava tunnistamaan Perkeleen petos ja kavalat temput. Yksikään kerettiläinen ei ole tullut Saatanan nimissä eikä eksyttämään ihmisiä. Ei tule Perkelekään Perkeleenä (nec diabolus ipse venit ut diabolus), ei ainakaan se valkoinen. (…) mustakin Saatana esiintyy kaikissa puuhissaan ja suunnitelmissaan naamioituna ja maskeerattuna. Mutta hengellisissä asioissa, missä Saatana ei esiinny mustana vaan kirkkaan valkoisena, näöltään enkelimäisenä ja jumalallisena olentona, se ylittää itsensä keksimällä aivan ihmeellisen petollisia metkuja ja kaupittelemalla vaarallisinta myrkkyään armon oppina, Jumalan sanana ja Kristuksen evankeliumina. (WA 40 I, 108, 18–29; Luther, Galatalaiskirjeen selitys, ss. 68–69, suom. Jukka Thurén).

Koska kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää, on kiinnostavaa kysyä, tekeekö mielikuvituksemme meille tepposet valkokankaalla, oikeassa elämässä tai ehkä molemmissa.

Lyhenteitä, lähteitä ja kirjallisuutta

CCE  Katolisen kirkon katekismus eli Catechismus catholicae ecclesiae. Città del Vaticano: Libreria Editrice Vaticana, 1997.
CIC  Corpus Iuris Canonici
DR  Dentzinger H.−Rahner C., Enchiridion Symbolorum. Definitionum et declaratonum de rebus fidei et morum. Denuo ed. C. Rahner. Roma: Herder, 1957.
WA  D. Martin Luthers Werke. Weimar, 1883–.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys. Suom. Jukka Thurén. Helsinki: SLEY-Kirjat, 2003.
Antoine Levy, ”Saatana saapui Roomaan – Käsitys demoneista ja niistä vapautumisesta kirkon historian alkuvaiheessa.” – Etsijä 1–2/2008.
Jaroslav Pelikan, Acts. Brazos Theological Commentary on the Bible. Grand Rapids: Brazos Press, 2005.

Mainokset