Virsikirjan ekumeenisin virsi

Posted on maaliskuu 21, 2011

0


Jos haluaa tietää, mitä jokin uskonnollinen yhteisö kuten kirkko tai herätysliike opettaa, kannattaa tarkastella heidän laulujaan. Lauluissa esitetään usein yksinkertaisella tavalla se, mikä toisissa yhteyksissä saatetaan ilmaista monimutkaisesti. Myös musiikin tyyli ja esitystapa kertovat yhteisöstä paljon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hengellisen elämän selkärangan muodostavat Virsikirjaan valitut virret. Vaikka kansalaisten virsituntemus on viime vuosikymmeninä ohentunut ja urkumusiikki joutunut paikoin huonoon huutoon, virret puhuttelevat yhä. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa Samuli Edelmanin virsilevyjen suosio.

Monet Virsikirjamme virret puhuttelevat myös muiden kirkkokuntien kristittyjä. Pari vuotta sitten katolisen kirkon ekumeenisista suhteista vastannut kardinaali Walter Kasper kehotti kaikkia tutustumaan Lutherin virsiin ja niiden ”hengelliseen voimaan”. Neuvo on seuraamisen arvoinen, virsien voima on kannatellut kristittyjä jo vuosisatoja.

Missiologian yliopistonlehtori Jaakko Rusama on kiinnittänyt huomiota suomalaisen Virsikirjan ekumeenisuuteen toimittamani teoksen artikkelissa ”Virsien ja hengellisten laulujen ekumeeninen teologia”. Rusaman mukaan:

Virsiin ja hengellisiin lauluihin sisältyy voimakas yksilöllinen lähestymistapa. Niitä kehotetaan kuitenkin laulamaan yhdessä, kristillisessä yhteisössä. Eri kirkko- ja tunnustuskuntien laulukokoelmien sisällöt osoittavat, kuinka joustavia kirkot ja kristilliset yhteisöt ovat olleet yhteisen eli ekumeenisesti yhdistävän aineiston käytössä. Kehitys on johtanut erityisesti läntisissä kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä uudenlaisten liturgisten muotojen käyttöön. Niissä on entistä selkeämmin pyritty hyödyntämään toisaalta kirkon yhteistä perinnettä ja toisaalta yksittäisten kirkkojen ja kirkkokuntien omia liturgisia ja hymnologisia käytänteitä. Virret ja hengelliset laulut ovat ekumeenisen teologian ja kirkon näkyvän ykseyden hyviä edistäjiä. (Rusama, Jumalanpalveluselämä muutoksessa, STKS 2009, ss. 124-125)

Suomalainen Virsikirja on monilta osin ekumeeninen laitos. Tämä käy selvästi ilmi, kun taustoitan ja tarkastelen seuraavassa John Henry Newmanin runoa Lead, kindly light, joka löytyy Virsikirjasta numerolla 508. Suosittu nuorten virsi paljastuu hyvin – jonkun mielestä ehkä liiankin – ekumeeniseksi.

Anglikaanisen kirkon pappi Newman kirjoitti runonsa laivamatkalla Italiasta Englantiin. Sen päiväys tiedetään tarkasti, 16. kesäkuuta 1833. Sairastellut nuori brittiläinen pappi oli joutunut odottelemaan Palermossa kolme viikkoa sopivaa laivayhteyttä, kunnes kurssi kääntyi kohti Englantia, jonka kirkolliset olot huolettivat Newmania kovasti. Lead, kindly light eli ”Valkeus kirkas” on siis kirjoitettu koti-ikävässä, kirkkopolitiikkaan kyllästyneenä ja hengellisen etsinnän tuloksena.

Minulla oli kalvava koti-ikävä. Koska sopivaa laivayhteyttä ei ollut, jouduin oleskelemaan Palermossa vielä kolme viikkoa. Aloin käydä kirkoissa, ja se rauhoitti levotonta mieltäni, vaikken osallistunutkaan jumalanpalveluksiin. En tiennyt, että pyhä Sakramentti oli läsnä noissa kirkoissa. Vihdoin pääsin lähtemään Marseilleen matkalla olevalla appelsiinilaivalla. Silloin kirjoitin säkeet ”Lead, kindly light”, jotka ovat sitten ovat tulleet niin tunnetuiksi. Olimme tyvenessä koko viikon Bonifacionsalmessa. Kirjoitin runoja koko matkan ajan. Vihdoin saavuin Marseilleen ja suuntasin Englantia kohti… sunnuntaina, heinäkuun 14. päivänä, Keble saarnasi ylopistokirkossa käräjäsaarnan ”kansallisesta luopumuksesta”. Olen aina pitänyt tätä päivää vuoden 1833 uskonnollisen liikkeen alkamispäivänä.  (Apologia, suomennoksen s. 53-54)

Virteen voi tutustua evl.fi-sivustolla, jossa esitellään myös sen taustaa. Runon käännöstä ei pidetä täysin onnistuneena. Englanninkielisen alkutekstin löytää internetin hakukoneella helposti. Kertosäkeen käännös on kuitenkin melko hyvä: ”Lead Thou me on”, ”nyt johdata”.

Palattuaan kotimaahansa Newman liittyi niin sanottuun Oxfordin liikkeeseen (Oxford movement), jonka synnystä hän tekee selkoa heti yllä olevan lainauksen jälkeen Apologiansa toisen luvun alussa. Newman luetaan korkeakirkollisen liikkeen johtaviin hahmoihin.

Hän liittyi katoliseen kirkkoon 44-vuotiaana, hieman toistakymmentä vuotta runonsa kirjoittamisen jälkeen lokakuussa 1845. Kun ”Valkeus kirkas” luetaan tätä taustaa eli kirjoittajan kulkemaa hengellistä tietä vasten, sen merkitys tarkentuu yleisluontoisesta Jumalan johdatuksen rukoilemisesta liittymiseen toiseen kirkkoon:

I was not ever thus,
nor prayed that Thou shouldst lead me on;
I loved to choose and see my path;
but now lead Thou me on!

Kääntyminen katolisuuteen alkoi siis rukouksesta ja appelsiineja kuljettaneella laivalla kirjoitetusta runosta. Runoilija ja rukoilija ei ennen ajatellut, että Jumalan tulisi johdattaa häntä, sillä hän valitsi omat tiensä – mutta ei enää: ”nyt johdata”. Johdatus vei Newmanin toisen kirkon jäseneksi. Paavi Leo XIII myönsi hänelle kardinaalin arvon ja nykyinen paavi Benedictus XVI julisti Newmanin autuaaksi viime vuonna (2010) syyskuun 19. päivä.

Newmanin kanonisointi eli julistaminen pyhimykseksi saattaa olla pian edessä. Häntä pidetään esimerkillisenä totuuden etsijänä ja eräänlaisena katolisuuteen kääntyneiden kärkimiehenä. Esimerkiksi Helsingissä dominkaanien kulttuurikeskus Studium Catholicumissa kardinaali Newmanille on omistettu kokonainen huone.

Suomen luterilaisella kirkolla on hyvät suhteet katoliseen kirkkoon. Luterilais-katolisista neuvotteluista on myös kirjoitettu runsaasti. Yksi tuoreimmista teoksista on eläkkeelle siirtyneen kardinaali Kasperin Harvesting the Fruits: Basic Aspects of Christian Faith in Ecumenical Dialogue (2009). Ekumeeninen työskentely on tuottanut hedelmänään monia lähentymisen merkkejä. Jatkossakin luterilaisen kirkon tulee jatkaa tällä tiellä, vaikka täyden ja näkyvän ykseyden saavuttaminen ei ole aivan lähitulevaisuutta. John Henry Newmanin runoon palautuva virsi on osaltaan hyvä esimerkki ja muistutus siitä, että luterilaisessa ja katolisessa uskossa on paljon yhteistä.

Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon (Ps. 1:6). Newmanin esimerkin tavoin on luotettava Jumalaan ja rukoiltava niin kuin Jeesuskin teki, että Hänen seuraajansa voisivat olla yhtä.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua. (Joh. 17:22-23)

Tästä lähtökohdasta on selvää, että ekumenia ei ole ”vain” kiinnostavaa teologista työskentelyä, politiikkaa ja neuvottelua, vaan kristittyjen ykseys on muulle maailmalle todistus evankeliumista ja siitä, että Jumala on rakkaus (vrt. 1. Joh. 4:7-16). Ilmestyskirjan (15:2-3) mukaan viimeistään taivaassa veisataan Jumalalle  yhdessä kiittäen siitä oikeasta tiestä, jolle hän on johdattanut kansansa: Heillä oli käsissään Jumalan harput, ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: – Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas!

Kirjallisuutta

Walter Kasper, Harvesting the Fruits: Basic Aspects of Christian Faith in Ecumenical Dialogue. London: Continuum, 2009.
John Henry Newman, Tilinteko uskostani, Apologia pro vita sua. Suom. Heine Gustafson. Helsinki: Kirjaneliö, 1990.
Jaakko Rusama, ”Virsien ja hengellisten laulujen ekumeeninen teologia” – Jumalanpalveluselämä muutoksessa. Toim. Joona Salminen. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 2009. 110-129.
Tauno Väinölä, Virsikirjamme virret. Helsinki: Kirjapaja, 2008.

Mainokset
Posted in: Kirkko Suomessa