Psalmi 22

Posted on huhtikuu 26, 2011

1


Kärsimyksen salaisuus on kiinnostanut ihmistä aina. Luonteeltaan kärsimys voi olla yksityistä tai yhteisöllistä. Samalla se on myös universaalia, yleismaailmallista, sillä sitä on joka puolella maailmaa. Sen sijaan suuria eroja voi olla siinä, mikä koetaan kärsimykseksi. Itse asian rinnalla elää aina tulkinta. Olosuhteiden ohella kärsimys tunnistetaan juuri kokemuksesta. Kärsimys koskettaa aina koko ihmistä, kokonaisvaltaisuus on sen tunnuspiirre.

Raamatussa ja juutalais-kristillisessä perinteessä kärsimys-teemaa on työstetty monin tavoin. Evankeliumien kärsimyskertomusten ohella tunnetuimpia ovat Jesajan kirjan perikooppi Herran kärsivästä palvelijasta (Jes. 52-53) ja psalmi 22. Seuraavassa keskitytään pääasiassa jälkimmäiseen ja kiinnitetään huomiota siihen, miten kärsimyskokemus siinä esitetään.

Psalmi 22 seuraa järjestyksessä kahta sangen erilaista psalmia. Psalmissa 20 rukoiltiin kuninkaan voiton puolesta ja Ps 21 kertoo ilosta rukousvastauksen vuoksi. Tätä vasten psalmi 22 muodostaa melkoisen kontrastin. Kuninkaasta eivät enää puhu toiset, vaan kuningas itse kertoo huolistaan. Menestyksellä on myös kääntöpuoli. Myöhemmin, kristillisessä perinteessä, kirkkoisä Athanasius selitti (ACCS VII, 165) psalmistan puhuvan Jeesuksen suulla siitä kärsimyksestä, jonka tämä kärsi ihmisten vuoksi.

Paratiisin jälkeisessä maailmassa kärsimys on aina nykyaikaa. Jo kirkkoisä Augustinus (354-430) selitti ”Herramme kärsimyksen merkitsevän meidän aikaamme”: kahleita, päälle sylkemistä, loukkauksia, piikkikruunua, kitkerää juomaa. Augustinukselle ristin karu näky edeltää ylösnousemuksen kauneutta (Serm. 254:5; ACCS VII, 173). Sitä ennen ihminen on kuitenkin kovilla. Psalmin kuvauksessa kärsimys saavuttaakin tietyllä tavalla huippunsa ja äärirajansa.

Jakeen 7 parkaisu minä olen maan mato merkitsee ihmisyyden riistämistä ja eristyksiin joutumista. Hylätyksi tuleminen saa psalmistan huudahtamaan, ettei hän ole ”enää ihminen”. Sitä, joka suljetaan lyötynä ja hylättynä yhteisön ulkopuolelle, dehumanisoidaan katkerasti. Ihmisyyden arvo revitään hänestä irti ja riistetään häneltä raa’asti. Murjotusta ihmisestä tulee maan mato, johon sopivat Jesajan sanat Herran kärsivästä palvelijasta, Tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi, niin pahasti hänet oli runneltu (Jes. 52:14; vrt. myös 53:8). Psalmi jatkaa: Olen kansani hylkäämä, ihmisten pilkka.

Ihmisyyden riistämisellä on myös kääntöpuoli. Riistäjistäkin tulee ei-ihmisiä ja epäinhimillisiä petoja. Myös psalmista riistää kuvauksessaan ihmisyyden (kuninkaan) vihollisilta – ja samalla ehkäpä myös omiltaan. Jakeissa 13-14, 17 ja 22 heidät kuvataan villieläimiksi. Sonnit, koirat ja leijonat tekevät pahaa jälkeä. Voimani valuu maahan kuin vesi, luuni irtoavat toisistaan (j. 15). Käteni ja jalkani ovat runnellut, ruumiini luut näkyvät kaikki (jj.17-18). Myös sisäinen tuska vetää vertoja ulkoiselle kidutukselle: Sydämeni on kuin pehmeää vahaa, se sulaa rinnassani; Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen (jj. 15-16).

Vaikka rukoilijan kieli on tarttunut kitalakeen, viittaavat hänen valitsemansa sanat perinteeseen, joka on opettanut hänelle mitä kärsimys on. Psalmissa 22 yksilön valitus saa kulttuurisen ja yhteisöllisen muodon. Kyse ei ole spontaaneista huudahduksista, vaan oman tuskan pukemisesta opittuun kulttuuriseen muotoon tietyin kirjallisin konventioin.*

Kun Jeesus valitsee ristillä viimeisiksi sanoikseen tämän psalmin alkusanat Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut, hän liittää kärsimyksensä osaksi Israelin kansan kollektiivista kärsimystä. Juuri tämä kirjallinen, suullinen ja kansallinen perinne on opettanut Hänet sanoittamaan sen, miltä tuntuu tulla Jumalan hylkäämäksi. Ja nimenomaan oman Jumalan, kuten heprean sanat Elohi, Elohi asian ilmaisevat. Yksikön ensimmäisen persoonan possessiivisuffiksi (-i) pitää rukoilijan sitkeästi kiinni Jumalassaan.

Kuolintuskissaan Jumalan Poika siis omaksuu oman juutalaisen uskonnollisen perinteensä mukaisen tavan valittaa Jumalalle. Sen sijaan, että Hän olisi sanonut jotain uutta, hän antoi vanhalle yhä syvemmän merkityksen. Psalmi 22 onkin ollut kristillisessä perinteessä tärkeä avain Jeesuksen kärsimyksen ymmärtämiselle (vrt. Matt. 27:32-46; Mark. 15:21-34). Jeesuksen historiallisen kiduksen yksityiskohtien ennustamisen kanssa sillä ei välttämättä ole kovin paljoa tekemistä, ennemminkin sillä on annettavaa passiokertomusten tulkintaan ja Golgatan ristinuhriin.

Jo psalmin päällekirjoitus, niin kuin ”aamuruskon peura”, saattaa viitata uhraamiseen (vrt. myös Jes. 53:7). Psalmista toistaa useaan kertaan kuoleman olevan lähellä. Vanhan testamentin kreikankielisen käännöksen mukaan kyse voi olla myös ”varhaisen aamun avusta”. Jakeissa 5 ja 6 mainitut Jumalaan turvanneet ja Häneltä avun saaneet isät tuovat mieleen mm. jotkut Heprealaiskirjeen vastaavantyyppiset maininnat (ks. esim. 1:1-4 sekä luvut 11-12).

Jeesuksen uhri merkitsee siirtymistä vanhasta liitosta uuteen. Meillä on alttari, jonka uhria ei liiton teltassa palvelleiden ole lupa syödä. Tehän tiedätte, että kun ylipappi syntien sovittamiseksi vie kaikkeinpyhimpään eläimen verta, näiden eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupungin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään… Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. (Hepr. 13:10-12, 15)

Koska psalmia 22 on perinteisesti käytetty kiirastorstain ja pitkäperjantain liturgioissa, sen  yhteys ehtoollisen viettoon on vahva. Jokainen ehtoollisen vietto tekee Jeesuksen kertakaikkisen uhrin yhä uudestaan ”nykyiseksi”. Ehtoollisliturgian sanojen ”otti leivän, siunasi, mursi ja antoi (…)” sekä ”tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” merkitystä pohdittaessa kannattaa palatan myös Jeesuksen kärsimyksen kuvauksiin. Uhrikontekstista käsin tarkasteltuna psalmimme on riipaiseva kuvaus Jeesuksen ruumiin murtumisesta, mistä myös ehtoollisen vietossa on kyse. Sekä ruumis että leipä murtuvat: pitkäperjantai ei ole mahdollinen ilman  kiirastorstaita ja päinvastoin.

Pitkäperjantai edustaa kaiken kärsimyksen päätepistettä ja huippua, silloin Jumalan karitsa ”kantaa maailman synnin”, kuten liturgiassa lauletaan. Jeesus ei väistä maailmassa olevaa pahaa, vaan kohtaa sen silmästä silmään. Johtaviin luterilaisiin teologeihin kuuluva saksalainen Wolfhart Pannenberg selittääkin (Syst. Theol., vol. III, 15 §5) pahan ongelman tästä käsin. Vaikka maailmassa on vielä kärsimystä pahaa, se on voitettu jo ristillä.

Myös paavi Benedictus on Bernard Clairvauxlaiseen viitaten muistuttanut usein, että vaikka Jumala ei varsinaisesti voikaan ”kärsiä”, Hän voi myötäkärsiä Jeesuksessa: impassibilis est Deus, sed non incompassibilis (ks. esim. Spe Salvi § 39). Jeesuksen kärsimys on luonteeltaan pelastavaa kärsimystä. Tässä se eroaa luonteeltaan olennaisesti muusta inhimillisestä tuskasta. Jumala ei ole unohtanut kärsiviä, vaan Jeesus on ottanut jokaisen ihmisen kärsimyksen kannettavakseen.

Ylösnousemuksessa ristillä ihon läpi näkyneet luut nousevat kuolleista (vrt. Hes. 37:1-14). Runneltu ruumis muuttuu kidutuksen häpeästä kirkkauden kunniaan. Paavalin sanoin Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana (1. Kor. 15:42). Pitkäperjantaita seuraava pääsiäinen antaa hyvän syyn uskoa, että kärsimyksen miekka todella on taitettu ja psalmistan rukous (Ps 22:21) kuultu.

* Sille, joka haluaa lukea tästä aihepiiristä enemmän, on suositeltavaa tutustua tutkija Harri Merosen artikkeliin ”Psalmi, johon Jeesus pukeutuu sisältä päin: Paul Ricoeurin tulkinta psalmista 22” – Teologinen Aikakauskirja 2010, ss. 556-571; Psalmia 22 käsittelee laajasti myös eksegeetti Marko Marttilan väitöskirja Collective Reinterpretation in the Psalms. Helsinki 2004. Vaikka useimmat psalmit on kirjoitettu yksikön 1. persoonassa, tekstit sisältävät olennaisena osanaan kansallisen ja yhteisöllisen eetoksen. On kiinnostavaa kysyä, millaiseen kokonaisuuteen psalmien ”minä” tulisi jäsentää.

Advertisements