Kevään voima

Posted on Touko 28, 2011

4


Kevät on vuodenaikojen kuningatar. Vaikka talvi olisi ollut kuinka luminen ja ankara tahansa, sen on lopulta väistyttävä kevään tieltä. Elämä voittaa joka kerta, kun kukat puhkeavat ja lehdet alkavat vihertää.

Keväällä vietetään myös pääsiäistä. Kristikunnan ja kirkkovuoden suurin juhla ajoittuu aina maalis-toukokuulle. Ajankohta on juhla-ajan luonteelle ja sanomalle sopiva, pääsiäisaika kestää 50 päivää (ensin 40 päivää pääsiäisestä helatorstaihin, josta 10 päivää helluntaihin). Kun ensin on 40 päivää juhlittu Kristuksen ylösnousemusta ja kymmenen päivää valmistauduttu Pyhän Hengen vuodattamiseen, on kevät yleensä jo pitkällä.

Hengen laskeutuminen kuuluu kevääseen, kuten jäljempänä huomaamme.

Uusi luominen Kristuksessa

Lutherin mukaan ylösnousemuksen lupausta ei ole kirjoitettu ”vain kirjoihin vaan jokaiseen kevään lehteen”. Elämään jäänyt sanonta muistuttaa pääsiäistapahtumien kokonaisvaltaisuudesta. Ylösnousemus ei koskenut yksin Kristusta vaan lopulta koko luomakuntaa. Pääsiäisenä tapahtunut ”uusi luominen” on elämän kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin maailman luominen.

Jos jo Uusi testamentti sisältää toisistaan hieman poikkeavia pääsiäiskertomuksia, kuinka monin tavoin ylösnousemus voidaankaan ymmärtää, jos sitä tarkastellaan ”maailman kirjan” sivuilta eli esimerkiksi kevään lehdiltä. Pyhän Augustinuksen (354−430) mukaan:

Jotkut lukevat kirjoja löytääkseen Jumalan. Mutta on olemassa suuri kirja: luotu maailma. Katso yläpuolellesi! Katso alapuolellesi! Huomaa se! Lue sitä! Luoja, jota etsit, ei kirjoittanut tätä kirjaa musteella. Sen sijaan hän on pannut eteesi luomistyönsä. (Sermo Mai 126, 6, suom. Kotila 1991, 442)

Augustinuksen vaikutus läntiseen ajatteluperinteeseemme on ollut valtava. Hänen ajattelunsa konteksti on uusplatonistinen. Uusplatonismia on luonnehdittu antiikin viimeiseksi suureksi aatteeksi, mutta sitä esiintyi myös myöhemmin. Eräs tunnetuimmista antiikin ajan jälkeisistä uusplatonisteista oli filosofi Marsilio Ficino (1433–1499), joka käänsi Platonin tekstejä ja antoi opetusta Firenzessä. Toinen tunnettu saman paikkakunnan uusplatonisti oli Pico della Mirandola (1463–1494).

Firenzeläisen uusplatonismin vaikutus Italian renessanssitaiteen kulta-aikaan, josta käytetään nimitystä quattrocento, on huomattava. Monien tunnettujen taideteosten kuvaohjelmien ymmärtäminen edellyttää myös antiikin mytologian ja filosofian tuntemista, vaikka teosten aihe olisikin kristillinen.

Uusplatonistista luovuutta Firenzessä

Eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa keväällä on erityinen symbolinen, myyttinen ja jopa mystinen luonteensa. Vuodenaika onkin innoittanut lukemattomia taiteilijoita, heidän joukossaan firenzeläinen Sandro Botticelli (1444–1510 ), joka loi mestariteoksensa Italian renessanssin kulta-aikana Medici-suvun mesenoimana.

Botticellin tunnetuimpiin, arvoituksellisimpiin ja kiinnostavimpiin kuuluu Kevät, La Primavera. Vaikka teos on koko länsimaisen taiteen merkittävimpiä maalauksia, asiantuntijat eivät ole saavuttaneet yksimielisyyttä siitä, mitä taiteilija oikeastaan on halunnut työllään viestittää.

Vuonna 1478 maalatun teoksen tarkastelu kannattaa aloittaa oikealta, missä tuulen jumala Zefyrus tarraa kiinni nymfiin nimeltä Khloris. Latinalaiselta nimeltään Khloris tunnetaan Florana eli kukkien jumalattarena, missä roolissa hän esiintyy seuraavaksi kukkiin verhottuna.

Kukat ja kasvit ovat keskeisessä osassa Botticellin maalauksessa muutenkin. Kevään botaniikkaan perehtyneet ovat laskeneet teoksessa kuvatun yli 500 erilaista kasvia. Kuvan keskiössä on kuitenkin ylhäiseen asuun puettu Venus, rakkauden jumalatar, joka hallitsee ympäröiviä tapahtumia.

Venuksen eli kreikkalaiselta nimeltään Afroditen vasemmalla puolella nähdään kolme naishahmoa, hengetärtä, tanssimassa piirissä. Khloriksen vaatteen tavoin heidän mekkonsa ovat yhtäältä läpikuultavia, toisaalta eivät kuitenkaan. Heidän vasemmalla puolellaan on Mercurius eli Hermes, jumalten sanansaattaja, joka osoittaa sormellaan ja katseellaan ylöspäin viestittäen transsendentista jumalallisesta todellisuudesta.

Kolmen tanssivan naishahmon kädet kolmella eri tasolla ilmaisevat keskeisen uusplatonistisen opin: emanaation ja Hengen elävöittävän virtaamisen. Luonto herää eloon tämän dynamiikan voimasta. Kaiken alkusyystä eli Yhdestä (kreikaksi to hen) virtaa ulos (lat. emanat) luomakunnan hedelmöittävä elämänvoima, joka saa kaiken puhkeamaan kukkaan. Kevät allegoriana viittaa juuri tähän. Ehkäpä samasta syystä kevät on myös rakkauden vuodenaika.

Botticellin teosta on pidetty ennen kaikkea rakkauden allegoriana. Mutta millaisen rakkauden? Rakkauden jumalattaren lisäksi kuvaan ylhäälle on asemoitu Eros, joka on siis syntyperältään Venuksen ja Marsin (eli kreikaksi Afroditen ja Areksen) lapsi: rakkauden ja sodan jumalien jälkeläinen ampuu tunnetusti rakastavaisia rakkauden nuolilla.

Nyt Eroksen jousi on kuitenkin suunnattu kohti Hengen emanaatiota symboloivaa neitojen piiriä. Rakkaus saa käyttövoimansa tästä lähteestä, joka tekee myös luonnon eläväksi. Kun kiinnitetään tarkemmin huomiota teoksen hahmojen metamorfoosiin eli muodonmuutokseen, huomataan kyseessä olevan ennen kaikkea rakkauden muodonmuutos. Profaani, maallinen rakkaus jalostuu pyhäksi rakkaudeksi, joka voittaa ja kukistaa kaaoksen voimat ja vastakkaiset virtaukset.

Jotta tämä selitys tulisi ymmärrettävämmäksi, on tarkastelua syytä laajentaa hieman Botticellin toisen mestariteoksen suuntaan. Hieman Kevättä myöhemmässä maalauksessaan La Nascita di Venere eli Venuksen syntymä (1482) mestarimaalari kuvaa meren aalloista simpukan päällä rantautuvaa rakkauden jumalatar Venusta. Siis juuri häntä, joka esiintyy myös Kevään keskiössä.

Renessanssin ihanteisiin kuului palata antiikin perintöön, josta haettiin muun muassa taiteellista innoitusta.  Botticellin Kevään taustalla on Publius Ovidius Nason (43 eKr. – 18 jKr.) teos Metamorfoses eli Muodonmuutoksia; teos valmistui noin vuonna 8 jKr., mistä alkaen sitä on luettu ahkerasti. Kevään tapahtumat viittaavat Ovidiuksen teoksen (V, 193) kertomukseen, jossa pohjoistuuli-Zefyrus ottaa kiinni häntä pakenevan Khloris-nimisen nymfin. Tapahtumaketjun jälkeen Khloris muuttuu lopulta Floraksi sanoen ”Chloris eram quae Flora vocor”. Floran puhuessa tämän suusta purkautuu vernas rosas eli keväisiä kukkia, kuten myös Botticellin maalauksessa tapahtuu.

Toinen antiikin lähde Kevään taustalla on Lucretiuksen (99–55 eKr.) teoksen De rerum natura (5, 737) runo, joka kuuluu seuraavasti:

It ver et Venus, et Veneris praenuntius ante
pennatus graditur, Zephyri vestigia propter
Flora quibus mater praespargens ante viai
cuncta coloribis egregiis et odoribus opplet.

Keväällä äiti Flora siis kulkee Venuksen edellä. Flora kulkee Zefyruksen jäljissä somistaen tiet erilaisin värein ja tuoksuin. Roomassa Floran temppeli sijaitsee lähellä Circus Maximusta ja tietynlainen ympyrä sulkeutuu hänen hahmonsa kautta tässäkin. Myytti ilmaisee sen, että kasvit – ja niiden tuoksu – leviävät tuulen avulla. Sen sijaan nykyisin kiinnitetään vain harvoin huomiota kasviston jäljessä kulkevaan rakkauden jumalattareen.

Mutta mistä Venus oikeastaan tuli kuvaan? Vastaus saattaa löytyä Venuksen syntymää käsittelevästä taulusta. Kuvallisesti esitetyn tarinan keskiössä on Venus, mutta aivan tarkkaan ottaen kuvaston alussa ei olekaan jumalatar, vaan tuuli, joka puhaltaa kaiken liikkeeseen. Henki virtaa ja vuodenajat vierivät. Botticellin teokset – tai kaksoisteos, jos niin halutaan – kuvaavat näin koko vuodenkierron. Alussa on keltainen Zefyrus ja lopussa sininen, viimeksi mainittu tarraa kiinni Khlorikseen ja vie tämän mukanaan. Kevät saapuu taas ensi vuonna.

Lähempi tarkastelu osoittaa, että Venuksen syntymän vasemmasta reunasta alkava metsä on sama, tai vähintäänkin hyvin samanlainen kuin minkä näemme Keväässä. Rakkaus kultivoituu. Rakkauden jumalatar transformoituu alastomasta ja profaanista luonnon vaatetetuksi valtiattareksi. Huomattavaa kuitenkin on, että Botticelli saattoi kuvata alastoman naisen, eikä tätä ollut sijoitettu helvettiin tai taiteilijaa syytetty siveettömyydestä. Uusplatonismin sävyttämät allegoriat taipuivat yleisemminkin muistuttamaan kristillisestä opetuksesta, esimerkiksi alastomuuden selitettiin symboloivan kasteessa lahjoitettua puhtautta ja Venuksen syntymän tapauksessa jumalattaren jalkojen alla ollut simpukankuori liitettiin neitsyt Marian pyhyyteen ja tahrattomuuteen.

Entäpä ennen luomista?

Alunperin Venus lieni roomalainen puutarhojen suojelushengetär, mutta hänen työkenttänsä laajentui sittemmin rakkauden jumalattaren tehtäviin. Viimeksi mainitun ominaisuudessa hän toimi esimerkkinä myös monille kristillisille kuva-aiheille. Esimerkiksi Botticelli maalasi useita Madonna-asetelmia. Marian malli ei suinkaan tullut hänelle tyhjästä, kuten ei tullut hänen kollegalleen Michelangelo Buonarrotillekaan (1475–1564).

Ennen reformaatiota kiivaimmat teologiset keskustelut käytiin Mariasta ja hänen asemastaan Jumalan pelastussuunnitelmassa. Kysymys tahrattomasta sikiämisestä (lat. immaculata conceptio) sai oppia vastustaneet dominikaanit vastakkain sitä puoltaneiden fransiskaanien kanssa. Jälkimmäisiin kuului Giuliano della Rovere, myöhemmin petriiniseltä eli paavilliselta nimeltään Julius II. Hänen setänsä ja edeltäjänsä pyhän Pietarin istuimella oli Vatikaanin kuuluisan sikstiiniläiskappelin rakennuttanut Sixtus IV.

Paavi Julius tilasi taiteilija Michelangelolta kappelin mahtavat freskot, joihin kuuluu tunnettu ”Aadamin luominen” katon keskiosassa. Jos kiinnittää katseensa Aadamia koskettavan käden sijaan siihen, mitä tapahtuu Jumalan vasemman käden kainalossa, huomaa kauhistuneen naishahmon. Kuka hän on? Freskon kuvanteologinen sanoma paljastuu fransiskaaniteologien opetuksesta: hyvyydessään Jumala teki jo maailman luodessaan teon, joka kumoaisi ihmisen syntiinlankeemuksen.

Pauli Annalan artikkelissa (1994) kartoitetaan historiallisesti Michelangelon paavilta saamaa tehtävänantoa, jota ei harmillista kyllä ole säilynyt kirjallisessa muodossa. Giorgio Vasarin (1511–1574) teos renessanssitaiteilijoista on yksi keskeisistä lähteistä ja tarjoaa kiinnostavaa tietoa aikansa taiteilijaelämästä. Annalan mukaan Michelangelon freskossa näkyy selvästi sekä firenzeläisen uusplatonismin vaikutus että fransiskaaninen Maria-hurskaus. Nainen Jumalan kainalossa on ihmisten pelastuksesta huolta kantava taivaallinen Maria!

Katolinen kirkko vastasi reformaation haasteeseen muun muassa Trentossa 1545−1563 pidetyn kirkolliskokouksen voimin. Konsiilin teologisesti merkittävin dokumentti on opetus vanhurskauttamisesta. Konsiili linjasi kuitenkin, että sen perisyntiopetus ei koske Mariaa. Kokous myös vahvisti Sixtus IV:n antaman ohjeen siitä, että ketään ei saa kieltää viettämästä tahrattoman sikiämisen juhlaa (näistä ja katolisen kirkon muusta Maria-opetuksesta ks. Denzinger).

Marian asema katolisessa teologiassa ja kansanhurskaudessa on vahvistunut aikojen kuluessa monin tavoin, mikä näkyy myös kirkko- ja muussa taiteessa. Luterilaisten on usein vaikea ymmärtää Marian merkitystä, mikä usein palautuu raamatullisiin kysymyksiin. Tämän umpisolmun avaamisessa saattaa kuitenkin auttaa sen seikan havaitseminen, että katolisen Maria-kuvan taustalla on pitkä traditio aina antiikin myyteistä alkaen. Yksi merkittävä yksittäinen malli on ns. Venus pudica,  puhdas Venus jonka maalauksellinen hahmo on havaittavissa monissa veistoksissa ja maalauksissa niin Botticellilla kuin Michelangelollakin.

Luovuuden voitto

Taiteella on erilaisia tehtäviä. Sen yksi tehtävä on avata elämään ja maailmaan sellaisia näkymiä, jotka eivät avaudu valokuvista ja tarkoista mittauksista. Augustinusta mukaillen: suurinta kirjaa ei olekaan kirjoitettu musteella. Taiteilijoilla ja teologeilla onkin tässä mielessä paljon yhteistä.

Botticellin ja Michelangelon työt ovat hyvä esimerkki siitä, että taiteen keinoin voidaan kuvata myös filosofisia ja teologisia totuuksia. Kirkkotaiteella voi myös olla sama tehtävä. On hyvä muistaa, että huolellisesti toteutettu taideteos voi paljastaa uskonnostakin ulottuvuuksia, joiden tarkka määrittely ja opillinen sanoittaminen on hankalaa. Koko Jumalan luoman maailman todellisuutta ei voida kuvata vain paperille kuivuneella musteella.

Kirjallisuutta
Pauli Annala, ”Michelangelon fresko Aadamin luominen Vatikaanin Sikstiiniläiskappelissa.” − Crux 2/1994, 22−26.
Enchiridion symbolorum. Definitionum et declarationum de rebus fidei et morum. H. Denzinger − C. Rahner (eds.), ed. 31. Roma: Herder, 1957.
Alf Henrikson, Antiikin tarinoita III. Helsinki: WSOY, 2001 (10. painos).
J.N.D. Kelly, The Oxford Dictionary of Popes. Oxford University Press, 1986.
Heikki Kotila, ”Ad opus novum sempiternum consilium. Augustinuksen oppi luomisesta.” − Teologinen Aikakauskirja 1991, 437−443.
Opas taiteen maailmaan. Länsimainen taide varhaisrenessanssista nykypäivään. Helsinki: WSOY, 1992.
The Protagonists of Italian Art. Scala: Florence, 2001.
Dietrich Schwanitz, Sivistyksen käsikirja. Kaikki, mikä tulee tietää. Helsinki: Ajatuskirjat, 2003.
Giorgio Vasari, Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Suom. Helsinki: Taide, 2001.

Ks. myös World Art Treasures -sivustolla oleva esittely Botticellin teoksista.

Mainokset