Pyhän Kolminaisuuden salaisuus

Posted on kesäkuu 20, 2011

3


Läntiseen perinteeseen on 1300-luvun alkupuolelta alkaen kuulunut viettää Pyhän Kolminaisuuden päivää helluntaita seuraavana sunnuntaina. Niin tehtiin siis tänäänkin. Kolminaisuusoppi on kristinuskon erityispiirre, jota ei löydy mistään muusta uskonnosta. Latinankielisen termin trinitas kehitti varhaisen kirkon teologi Tertullianus (k. n. 220), jolta on myös peräisin Jumalan olemusta kuvaava tunnettu ilmaus una substantia, tres personae. Jumalalla on yksi olemus ja kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Missale Aboensesta lainattu antifoni kuuluttaa:

Ylistetty olkoon Pyhä Kolminaisuus,
yksi ja jakamaton Jumala.
Hän on meille hyvä ja armollinen.

Varhaisen kirkon teologit keskustelivat paljon siitä, miten Jumalasta tulisi puhua. Virallisia päätöksiä kolminaisuusopillisista muotoiluista teki ensin Nikeassa vuonna 325 pidetty ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous, johon kokoontuneet piispat opettivat Pojan olevan ”samaa olemusta” kuin Isä. Pyhästä Hengestä ei vielä lausuttu muuta kuin ”me uskomme Pyhään Henkeen”.

Seuraavan kerran kolminaisuusoppia käsiteltiin laajalla ekumeenisella kokoonpanolla Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa vuonna 381. Pyhän rauhan (Hagia Eirene) kirkossa kokoontunut ekumeeninen konsiili muotoili kristikunnan tärkeimmän tunnustuksen, joka tunnetaan nimeltä Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus. Se on painettuna virsikirjoissakin, vaikkakin pääsee valitettavan harvoin käyttöön.

Suomalaiselle lukijakunnalle kolminaisuusopilliset keskustelut ovat tuttuja myös Mika Waltarin postuumisti (1981) julkaistusta romaanista Nuori Johannes, jossa päähenkilö osallistuu Firenzessä vuosina 1438-1445 pidettyyn kirkolliskokoukseen. Kokouksessa idän ja lännen kirkkojen edustajat keskustelevat Toledon paikallissynodin 800-luvulla uskontunnustukseen tekemästä lisäyksestä, jonka mukaan Pyhä Henki ”lähtee Isästä ja Pojasta”. Sopua ei tuolloin löytynyt, mutta suunnilleen puolen vuosituhannen päästä paavi ja ortodoksisen kirkon patriarkat saivat kiistan sovittua. Waltarin kuvaus (luvut V ja VI) konsiilin kulusta on kuitenkin lukemisen arvoinen.

Paljon muutakin lukemisen arvoista on Pyhästä Kolminaisuudesta viimeisten lähes 1800 vuoden aikana kirjoitettu. Kattavan luettelonkin laatiminen aihepiiristä on mahdoton tehtävä. Suomenkielisistä esityksistä selkeimpiin kuuluu piispa, dosentti Juha Pihkalan artikkeli ”Kolminaisuusoppi ja kristologia” teoksessa Johdatus varhaisen kirkon teologiaan (Helsinki: Kirjapaja 2005, ss.112-201). Suositeltavaa on tutustua myös johtavan saksalaisen luterilaisen teologin, Wolfhart Pannenbergin systemaattisen teologian kokonaisesitykseen (erit. vols. I-II), jossa aiheesta esitetään laajat teologianhistorialliset taustat. Katolinen kirkko on tuottanut aiheesta hyllymetreittäin materiaalia, samoin myös ortodoksiteologit. Teologianhistorialliset perustiedot voi hankkia myös vanhoista mutta edelleen hyödyllisistä John N. D. Kellyn oppikirjoista Early Christian Doctrines ja Early Christian Creeds (molemmista useita painoksia).

Toinen suomalaisille tuttu kolminaisuusopillinen esitys on tietenkin Lutherin Vähä katekismus ja pitkälti sen pohjalta laadittu ev.-lut. kirkon uusin kristinoppi vuodelta 1999. Katekismuksen luvussa 12 opetetaan, että ihmisen järki ei voi ymmärtää Jumalaa. Kolminaisuus jää salaisuudeksi kaikille, uskovillekin. Jumalan itsestään antama ilmoitus on kuitenkin luotettava:

Jumala lähestyy meitä Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Hän on kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala on luonut kaiken, hän on tullut kaltaiseksemme Pojassa ja hän on läsnä Pyhässä Hengessä. Jumala ei ole pelkkä kaukainen alkusyy eikä persoonaton voima, vaan hän vaikuttaa luomakunnassa ja historiassa ja kohtaa meidät henkilökohtaisesti.

Uusi kristinoppi ei keskity torjumaan vanhoja tai uusia harhaoppeja nimeltä eikä luettele, ketkä ihmiset tai ryhmät ovat väärässä. Tällaiset luettelot olivat tyypillisiä vanhoille tunnustusteksteille. Tekstin pääpaino on Jumalan salaisuuden ja tekojen julistamisessa. Toki esitys voisi olla laajempikin; olemuksen ykseydelle ja persoonien itsenäisyydelle olisi voinut antaa enemmän palstatilaa. Samoin olisi voitu tähdentää Kolminaisuuden sisäistä eli intratrinitaarista elämää: Poika syntyy ja Henki lähtee Isästä.

Koska Henki yhdistää toisiinsa Isän ja Pojan, Jumalan voidaan sanoa olevan rakkaus. Isä rakastaa Poikaa ja päinvastoin, Pyhä Henki yhdistää heidät. Rakkaus on aina persoonien välistä.

Kirkossa on sitouduttu tiettyihin sanamuotoihin, joilla Pyhästä Kolminaisuudesta puhutaan. Monet muotoilut ovat syntyneet erilaisten kiistojen seurauksena, mikä ei kuitenkaan vähennä niiden arvoa tai sanottavaa. On kuitenkin muistettava, että kristillisen elämän perusta ei ole tiettyihin sanamuotoihin sitoutumisessa. Vain Jumala on uskon kohde, eivät opit tai uskontunnustukset.

Opin ja tunnustuksen tehtävä on sanoittaa, mitä kristillinen usko on ja mitä kirkko Jumalasta opettaa. Oppi ei ole mittari tai lyömäase, vaan kirkon aarre. Kirkko ei voi keksiä uusia oppeja mielensä mukaan. Kunkin sukupolven on opetettava seuraavalle, mitä itse on edelliseltä oppinut. Tämä näkyy jo lähetyskäskyn ideassa (Matt. 28:19-20).

Usko etsii ymmärrystä, mutta ennen kaikkea Jumalaa. Yhtäältä uskolla on älyllinen puolensa, mutta toisaalta se kohdistuu käsittämättömään Salaisuuteen. Katekismuksen mukaan usko tekee ihmisen osalliseksi Jumalan lahjoista.

Yksi kristillisen perinteen merkittävimmistä hengellisistä opettajista on 600-luvulla elänyt syyrialainen erakko Iisak Niniveläinen. Hän kirjoittaa viisaasti:

Uskolla en tarkoita sitä, että joku uskoo Ikiolevan palvottavien persoonien erotteluihin, Jumalan luonnon ominaisuuksiin ja siihen ihmeelliseen kaitselmukseen, joka ilmeni meidän ihmisyydessämme Hänen ottaessaan meidän luontomme. Sen sijaan sanon uskoksi sitä epäaistillista valoa, joka armon vaikutuksesta sarastaa sielussa ja tukee sydäntä epäilyksettömästi sisäisellä todistuksella ja toivon vakuutuksella. Se on kaukana kaikenlaisista olettamuksista ja kuulopuheisiin perustuvista perimätiedoista. Tuo valo näyttää sielulle hengellisten silmien välityksellä salaisuuksia, joita on kätketty sieluun, ja mystisiä jumaluuden rikkauksia, jotka on piilotettu lihan lapsilta. Ne paljastetaan Hengen kautta niille, jotka kasvavat Kristuksen pöydässä mietiskellen Hänen lakejaan. Hänhän sanoi: ’Jos pidätte minun käskyni, minä lähetän teille Hengen, Lohduttajan, jota maailma ei voi ottaa vastaan, ja Hän johtaa teidät koko totuuteen’ (vrt. Joh. 14:15-17, 16:13). Näin Hän näyttää ihmiselle sen pyhän voiman, joka verhoaa häntä joka hetki. Tuo voima on Lohduttaja. (Homilia 51)

Lainaus on teoksesta Pyhän Iisak Niniveläisen kootut teokset (Valamon luostari 2005, s. 470), jonka on suomentanut munkki Serafim. Iisak toimi myös piispana, mutta vetäytyi lopulta kaupunkielämästä autiomaahan. Iisakille usko on tie Jumalan salaisuuksien tuntemiseen. ”Jumaluuden mystiset rikkaudet” eivät ole ilmeisiä kaikille, vaan niiden saavuttaminen vaatii harjaantumista ja katselemista ”hengellisillä silmillä”. Hän tähdentää, että usko on eri asia kuin perimätieto.

Iisakin maininta jumaluuden rikkauksista tuo mieleen myös tämän pyhän teksteihin kuuluvan Roomalaiskirjeen kohdan: Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! (Room. 11:33). Iisak kehottaa käymään ehtoollisella ja tutkiskelemaan Jumalan lakia (vrt. Ps. 1:1-2). Lopulta on niin, että Pyhän Kolminaisuuden salaisuus kietoutuu yhteen ihmisen ja ihmisyyden salaisuuden kanssa. Onhan ihminen Jumalan kuva.

Advertisements
Avainsanat: ,