Amerikan psyko

Posted on elokuu 7, 2011

2


Bret Easton Ellis, Amerikan psyko. Suom. Erkki Jukarainen (1993), Helsinki: Tammi 2000, 6.p.

Sosiopaatti Patrick Batemanista kertova romaani on karmaisevinta kirjallisuutta, johon olen tutustunut. Edes teoksen tapahtumien paikoittainen epärealistisuus ei vähennä niiden karmivuutta. Easton Ellisin teksti avaa tien kohti ihmismielen sairainta pimeyttä, mikä näkyy myös vuonna 1991 ilmestyneen romaanin vastaanotossa (kirja on yhä kielletty joissain Yhdysvaltain osavaltioissa, ja muutamissa paikoissa sen saantia rajoitetaan).

Romaanin päähenkilö on Wall Streetillä työskentelevä, menestyvä nuori rahamies. Merkkivaatteita käyttävä 26-vuotias himokuntoilija on itsetietoinen hedonisti. Hän syö vain parhaissa ravintoloissa ja hienossa seurassa. Päivänsä hän aloittaa etunojapunnerruksilla ja vatsalihasliikkeillä. Hän huolehtii ihostaan ja laittautuu huolellisesti.

Pörssihain komean ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin hyytävä henkilö. Menestys työelämässä ei tyydytä Batemania, kuten ei mikään muukaan. Romaani on kertomus 1980-luvun ideaalijupin luisumisesta ihmisyyden ulkopuolelle. Samalla se on myös tuon nousukauden tilinpäätös. ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, todetaan teoksen alkusanoissa. Dante Alighierin Jumalaisesta näytelmästä lainattu lause on spreiattu pankin seinään suurin kirjaimin.

Danten matka kulki lainattujen sanojen taakse: kiirastulen ja helvetin kautta kohti paratiisia. Easton Ellisin romaanissa lukija saa tiennäyttäjäkseen Vergiliuksen sijaan sosiopaatin, jonka sairas mielikuvitus saa monet Danten lukijoidensa eteen maalaamat kidutukset näyttämään viattomilta kutituksilta. Jos Dante olisikin näytelmänsä (1323) sijaan kirjoittanut Amerikan psykon, olisi kristillinen helvetti-kuvasto toisenlainen, mutta ei välttämättä millään tavoin mukavampi. Paratiisista ei olisi tietoakaan.

Bateman on sosiopaatti, joka kykenee uskomattoman julmiin tekoihin. Romaani kuvaa hänen mielenliikkeitään yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikä kuvastaa myös päähenkilön sisäistä maailmaa. Vain hänellä on merkitystä, kaikki muu on arvoltaan välineellistä. Ihmisen henki ja arvokkuus saavat joustaa hänen mielihalujensa tieltä.

Kuten kaikki tekstit, myös Amerikan psyko heijastaa  omaa aikaansa, joka tässä tapauksessa on 1980-luku. Batemanin vaatekaappi näyttää nykynäkökulmasta lähinnä nostalgiselta, samoin hänen korvalappustereonsa, Walkmanit, kalpenevat nykyisten soittimien rinnalla. Luulenpa, että monet hänen ravintoloistaankin on jo suljettu.

Yksi nykynäkökulmasta katsoen parhaimmin omaa aikaansa peilaavista kohdista on alun käyntikorttikohtaus, tarinan elokuvaversiossa se jää valitettavan laimeaksi, vaikka on kirjan mielenkiintoisimpia. Kun bisnesmiehet vetävät yksi toisensa jälkeen korttinsa esiin, lukija voi viritellä nyanssien tajuaan sopivalle taajuudelle. Bateman vertaa tuskastuneena fonttien ja valkoisen eri sävyjen muodostamia kokonaisuuksia. Nykynäkökulmasta on huvittavaa, että tänä päivänä kuka tahansa voi teettää käyntikortteja ja valita fontit ja materiaalit valikoimasta, josta Bateman kumppaneineen tuskin edes uneksi. Ajat muuttuvat ja jupit myös.

Teoksen ajattomimpiin puoliin kuuluvat sen karmeimmat jaksot, joiden referoiminen ei ole tässä mielekästä. Tarina etenee paljolti niiden kautta; ne muodostavat jatkumon, joka on raakuudessaan nouseva suora. Mitä pidemmälle raakuudet menevät, sitä kauemmaksi jäävät ihmisyys ja inhimillisyys. Teos herätti ilmestyttyään vilkasta keskustelua naisiin kohdistetun väkivaltansa vuoksi, sillä eräät feministit pitivät sitä mauttomana. Sääli ja empatia eivät kuulu Batemanin tunnerekisteriin.

Viime vuosina on Suomessa ja muuallakin, viimeksi Norjassa, todistettu julmia tekoja. Pelottavinta niissä on ollut, että tekijöiden sisäinen maailma motivoi tekoihin, joiden seuraukset olivat karmeat. Tekijöiden ajatusmaailma ei kuitenkaan ole ainoa yllyke, vaan teoissa heijastuu jotain koko yhteiskunnasta. Myös Amerikan psykon päähenkilön julmuudet peilaavat aikansa yhteiskuntaa. Julmuus ja välinpitämättömyys, raakuus ja empatian puute eivät ole vain yksilöiden vaan yhteisöjen ja yhteiskuntien ominaisuuksia, työelämästä ja muualtakin tuttuja ilmiöitä.

Päivänpolitiikka muistuttaa, että on yhä useampia, joiden mielestä Dante-sitaatti tulisi kirjoittaa paitsi useimpien pankkien seiniin, myös monien julkisten rakennusten ovenpieliin sekä valtioiden ja kuntien rajoille. Poliittinen keskustelu on saanut uusia sävyjä ja nettipalstojen kielenkäyttökin on herättänyt keskustelua. Erilaisten kirjoitusten taustalla on erilaisia kokemuksia aikamme ja yhteiskuntamme ilmiöistä.

Amerikan psyko opettaa, että kuvottavat tekstit voivat tavallaan toimia itseään vastaan herättämällä kansalaisissa empatiaa ja halun nähdä vaivaa paremman puolesta: ehkä toivoa ei kannatakaan heittää. Monien nettitekstien vastenmielisyys ja vihapuhe voivat herättää, ja ovat näin tehneetkin, toisaalla päinvastaisia tunteita. (En ota tässä kantaa siihen, mikä varsinaisesti on vihapuhetta, olennaista on, että jotkut kokevat tietynlaisen kielenkäytön sellaiseksi.)

On tärkeää, että keskustellaan siitä, miten asioista tulee keskustella ja kirjoittaa. Ihmisiä vahingoittavaan puheeseen tulee puuttua, jokaista ihmistä on kunnioitettava ja kaikista on puhuttava asiallisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulisi kuitenkin kiinnittää entistä enemmän huomiota taustaan ja kokemuksiin, joista erilaiset tekstit kumpuavat. Kannattaa tutustua haastatteluun, jossa Bret Easton Ellis taustoittaa teoksensa syntyä ja henkilökohtaisia lähtökohtiaan.

On tärkeää huomata, että tekstien, romaanien ja keskustelupalstojen tai blogien, takana on aina jonkun kokemus maailman ilmiöistä, ainakin jonkinlainen. Tekstien takana on kirjoittaja, joka yrittää ilmaista kokemustaan toisille. Tällaisten signaalien huomioiminen tulee jatkossa aina vain tärkeämmäksi, kun Norjan veriteon ja raakojen koulusurmien tapaisia hirveyksiä halutaan estää ja ehkäistä. Myös Amerikan psykon päähenkilö tunnusti tekojaan kollegoilleen, mutta kukaan ei uskonut, että hän olisi todella tehnyt ne. Eräitä tekojaan Bateman tunnusti jopa puhelinvastaajan nauhalle, mutta vastaajan omistaja piti hänen juttuaan vain hyvänä vitsinä. Analogiaa viime vuosien tositapahtumiin ei tarvitse erityisemmin alleviivata.

Tästä huolimatta Easton Ellisin romaanin tekee mielenkiintoiseksi kerronta, joka jättää lopulta auki, tapahtuiko kaikki vain Batemanin pään sisällä vai suorittiko hän todella lukijalle kuvailemansa karmivat murhat. Muutamat kohtaukset antavat ymmärtää, että näin olisi, mutta vastausta tähän ei lopulta anneta. Vaikka romaanin kertoja on ”epäluotettava”, viittaa julmien tekojen päänsisäinen työstäminenkin sairaaseen yksilöön, jonka skitsofreenisessa todellisuudessa ihmisyyden arvo on mitätön.

Aivan kuten kertomuksen sivuhenkilöiden oli mahdoton uskoa Batemanin ”tunnustuksia”, ovat monet viime aikoina yllättyneet siitä pahasta, johon aivan tavallisina pidetyt henkilöt kykenivätkin. Kyvyttömyys tunnistaa sairaiden toimien suunnittelu on ymmärrettävä. Lopulta ei ole kovin helppoa uskoa pahaa tuntemastaan ihmisestä.

Kaikkea toivoa ei pidä heittää, vaan täytyy toivoa, että sairaiden mielien suunnitelmat eivät realisoidu. Vaikka mielensisäinen todellisuus olisikin kulkua kohti helvetin syvyyksiä, on parempi ettei se pääse valloilleen kaikille yhteisessä todellisuudessa. Sairasta ihmistä voidaan auttaa, mutta sairaiden tekojen uhrien kohdalla mitään ei saada tekemättömäksi.

Mainokset