Vaaleat vainiot ja syömisen eskatologia

Posted on elokuu 21, 2011

1


Suomessa on paljon peltoa. Tämän kirjoituksen aihe nousee tämän kesäloma-autoilun aikana tehdyn havainnon pohjalta, mutta se liittyy myös tutkimusaiheeseeni, joka käsittelee jumalallistumisopetuksen ja arkielämästä annettujen ohjeiden suhdetta varhaisessa kristinuskossa.

Alkukesästä pellot olivat vihreitä. Kuten psalmissa sanotaan: maa kasvaa viljaa yltäkylläisesti, vainiot lainehtivat vuorten harjanteilla asti, laiho on sankka kuin Libanonin metsä ja lyhteet lukuisat kuin ruoho maassa (Ps. 72:16). Sitä mukaa kuin kesä eteni, myös peltojen väri muuttui aina vain vaaleammaksi ja nyt suuri osa on jo puitukin. Sadonkorjuun aika lähestyi ja on nyt tullut.

Jos puhutaan kontekstuaalisesta teologiasta, niin vaaleneva pelto on suomalaisen eskatologian vahvin symboli. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.” (Joh. 4:35). Tätä ennen jo profeetta Joel oli kirjoittanut: ”Lähettäkää sirppi, elo on jo kypsää. Tulkaa polkemaan viinikuurnaa, se on jo täynnä, altaissa viini kuohuu yli reunojen. Suuri on kansojen pahuus.” (Joel 3:13).

Joel liittää lopunajat nimenomaan kansojen pahuuteen. Viime aikoina ja vuosina on mediassa usein käsitelty pahuutta jonkun tietyn yksilön ominaisuutena. Kristillinen perinne kuitenkin muistuttaa, että kukaan ihminen ei ole ”erillinen saareke” vaan ”osa mannerta” (John Donne). Pahuus, ilkeys, kyynisyys, välinpitämättömyys ym. ovat kollektiivisia, yhteisöjen ja kokonaisten kansojen ominaisuuksia. Joelin maininta on innoittanut myös Ilmestyskirjan kirjoittajaa, joka myös käyttää maatalouskuvastoa kuvaillessaan lopunaikoja:

Oli valkoinen pilvi, ja pilven päällä istui joku Ihmisen Pojan kaltainen, jolla oli päässään kultainen seppele ja kädessään terävä sirppi. Temppelistä tuli toinen enkeli, joka kovalla äänellä huusi pilven päällä istuvalle: ”Pane sirppisi työhön ja leikkaa, nyt on sadonkorjuun aika. Maan sato on kypsä korjattavaksi.” (Ilm. 14:14–16).

Jos haluamme ottaa luentamme avuksi uusplatonistisen dialektiikan, niin voimme nähdä sadonkorjuun edustavan remanaatiota, jossa luodun liike ”kääntyy” takaisin kohti Luojaa, sitä lähdettä ja täyteyttä (fontalis plenitudo), josta kaikki on virrannut ulos. Tässä mielessä kevät puolestaan on emanaation aikaa, jolloin se, mikä virtaa ulos (emanat) Yhdestä tai kristillisesti: Isästä hedelmöittää maan ja herättää sen eloon kylmän talven jälkeen. Tämä filosofinen näkemys on visualisoitu Botticellin maalaukseen La Primavera eli Kevät, missä sitä symboloivat vasemmalla kolmen piirissä tanssivan naishahmon kolmelle tasolle asetetut kädet. (Maalauksesta olen kirjoittanut enemmän toisaalla tässä blogissa.)

Mainituissa kohdissa sadonkorjuun aika esitetään kivuliaana ja pelottavana tuskien aikana. ”Tässä kysytään pyhiltä kestävyyttä”, kuten Ilmestyskirja (14:12) sanoo. Mitä sitten pitäisi tehdä? Kysymys kristittyjen jokapäiväisestä elämästä kuuluu tutkimusaiheeseeni. Tarkoitus on kartoittaa sitä, millaisena elämäntapana varhaiskristilliset kirjoittajat esittivät kristinuskon. Nämä vaatimukset ovat vaihdelleet ajan ja paikan mukaan.

Tunnetussa kirjassaan Kriisin kirkko professori Seppo A. Teinonen hahmotteli kristinuskon kehityslinjoja. Yksi vaihe oli hänen mukaansa ns. kristianisaatio, jossa kristityt sulautuivat osaksi muuta yhteiskuntaa ja aikanaan konstantinolainen käänne (vuonna 313) ja myöhemmin keisari Theodosiuksen kristinuskolle antama ainoan sallitun asema kuuluvat tähän kehityskulkuun, mutta kehitys oli alkanut jo aiemmin. Esimerkkinä Teinonen mainitsee Clemens Aleksandrialaisen (k. n 215) teoksen Paidagogos, josta tein graduni ja joka on myös väitöstutkimukseni keskeisimpiä lähteitä. Teinonen kirjoitti kristianisaatiosta vuonna 1964:

Tämä kehityskulku, jonka alku on nähtävissä jo Uudessa testamentissa ja jossa alkuajan voimakkaan eskatologian tilalle astui vähitellen sopeutuminen historiaan, kävi yhä selvemmäksi seuraavina vuosisatoina. (Teinonen, Kriisin kirkko, s. 16)

Kristianisaation vaikutus näkyy kulttuurissa laajalti. Esimerkiksi: kun Juice Leskinen laulaa Syksyn sävelessä, että ”Nyt on elokuu ja minä olen viljaa”, ovat ajatuksen juuret syvällä kulttuurin mullassa. Jo Ignatios Antiokialainen kirjoitti ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa: ”Minä olen Jumalan viljaa”. Ignatios tosin jatkoi vielä: ”petojen hampaissa tahdon tulla jauhetuksi, jotta minut havaittaisiin Kristuksen puhtaaksi leiväksi.” (Ign. room. 4:1, kirje on päivätty 24. elokuuta, ks. 10:3). Molemmissa teksteissä näkyy samankaltainen, eskatologis-uusplatonistinen perusvire, vaikkakin eroja toki löytyy, eikä Juice varmaankaan ollut Ignatioksen kirjeestä tietoinen.

Ignatios on esimerkki siitä pyhien kestävyydestä, jota nimitetään marttyyriudeksi. Pikkuhiljaa kuitenkin kävi niin, ettämarttyyrius sammui, vaikka marttyyreilla olikin kristityille suuri merkitys. Tavanomaisempi elämä ja sen ohjeistaminen alkoivat nostaa päätään. Clemensin teos Paidagogos on hyvä esimerkki tällaisesta, samoin esimerkiksi Tertullianuksen De Spectaculis. Kristinuskosta tuli elämäntapa, kuten esimerkiksi ranskalainen Pierre Hadot on kirjoittanut.

Voisiko toisaalta ajatella niin, että myös tämä kristianisaatiokehitys olisikin ollut ”vainioiden vaalenemista”? Voisiko se olla myös syy siihen, miksi kristillisyydestä on tullut nykyisin jotenkin vaikeaa? Jospa seisommekin keskellä peltoa, emmekä näe satoa. Myös opetuslapsille kävi näin: ”Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.” (Joh. 4:35).

Tätä ennen Jeesus sanoo edellisessä jakeessa jotain, mikä tuo mieleen sen uusplatonistisen emanaation ja remanaation dialektiikan: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen”. ”Kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa.” (Joh. 4:34, 36).

Jos aivan tarkkoja ollaan, niin evankeliumeissa ei käytetä ikään kuin ammattinimikettä kylväjä,  vaan puhutaan ”hänestä joka kylvää”, kr. ho speiroon, Vulgatassa lat. qui seminat (Matt. 13:1, Luuk. 8:5). Ilmaukset voivat olla hieman tautologisiakin. Aivan sanatarkasti Luukas esimerkiksi kirjoittaa, että ”hän, joka siementää lähti siementämään siementään” (exiit qui seminat seminare semen suum et dum seminat aliud cecidit…).

Läntisessä perinteessä kylväjävertauksen aloitus tunnetaan myös toisesta yhteydestä. Exiit qui seminat  (”kylväjä lähti”) on Paavi Nicolaus III:n kuuluisan bullan aloitus (bulla on annettu Sorianossa Italiassa elokuun 14. päivä 1279). Exiit qui seminat seminare semen suum de sinu Patris in mundum – kylväjä lähtee Isän helmasta maailmaan kylvämään siementä. Tässäkin näkyy uusplatonistinen perusvire,  kylväjä exiit eli ”lähtee ulos” Isästä. Nicolaus suhtautui fransiskaaniseen köyhyyden ihanteeseen myönteisesti, sen sijaan myöhemmin paavi Johannes XXII alkoi viedä asiaa 1320-luvulla toiseen suuntaan ja fransiskaanit joutuivat konfliktiin, josta käytetään nimitystä köyhyyskiistat.

Kiistaa aiheutti Nicolauksen käyttöönottama termi usus facti, joka merkitsi käyttöoikeutta. Johannes XXII:n bullassa Quia vir reprobus (1324) esiintyy aluillaan oleva moderni omistuskäsitys. Johanneksen mukaan jokaisella on oikeus omaan omaisuuteen, minkä vuoksi hän suhtautui fransiskaanien ehdottomaan köyhyyden ihanteeseen kriittisesti. Johannes muun muassa julisti harhaoppiseksi ns. Perugian julistuksen, jonka mukaan Kristus ja apostolit eivät omistaneet mitään (näistä enemmän ks. Mäkinen 2001). Kiistojen jälkivaikutus ulottuu esim. moderneihin yksilönoikeuksiin.

Lopuksi lainaan vielä lyhyen otteen Sacrum Commerciumista, joka on allegorian muotoon kirjoitettu fransiskaanisen köyhyyden ylistys. Veljet ovat keskustelleet Rouva köyhyyden kanssa ja pyytäneet hänet aterioimaan kanssaan, mitä ennen Rouva haluaisi nähdä heidän luostarinsa. Veljet lupaavat näyttää sen heti aterian jälkeen. Rouva suostuu, ja kun ruokailu on ohi

Rouva Köyhyys nukkui rauhallisesti ja tyynesti. Sitten hän nousi kiireesti ja pyysi, että hänelle näytettäisiin veljien luostari. He veivät hänet eräälle kukkulalle ja näyttivät hänelle kaiken maailman, jonka sieltä saattoivat nähdä ja sanoivat: ”tämä on meidän luostarimme, rouva.” (SCom 30, 24−25, Suom. Teinonen, muutoksin JS.)

Varmasti siihen maisemaan, jonka veljet Rouva Köyhyydelle näyttivät, kuului myös peltoja. Sitä kertomus ei tosin kerro, olivatko vainiot jo vaalenneet vai oliko aika vasta tulossa täyteen. Tätä taustaa vasten jokainen ruokailu muistuttaa paitsi uusplatonistisesta metafysiikasta, myös ajan täyttymisestä. Maa on antanut satonsa ja kerran myös enkelien sirppi korjaa täältä kypsää viljaa.

Kirjallisuutta ja viitteitä

Virpi Mäkinen, ”Fransiskaaninen köyhyyskiista. Modernin omaisuuskäsityksen lähteillä.” − Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. (Toim. Tuomas M. S. Lehtonen, WSOY 2001), ss. 187−218.
Clementis Alexandrini Paedagogus. Ed. Miroslav Marcovich with the assistance of J.C.M. van Winden. Supplements to Vigiliae Christianae, 61. Leiden: Brill. 2002.
Teinonen, Kriisin kirkko (Kirjayhtymä 1964), s. 16.
Tertullianus, De spectaculis, transl. T.R. Glover, Loeb Classical Library 250, 2003. 229−301.
John Donne, Rukouksia sairasvuoteelta (Suom. P. Rissanen, Kirjaneliö 1988), 17. meditaatio.
P. Hadot, Mitä on antiikin filosofia (Niin&Näin 2010), s. 254.
David Flood, ”The Genesis of the Rule”  The Birth of a Movement. A Study of the First Rule of St. Francis by David Flood and Thaddée Matura. Transl. P Schwartz and P. Lachance. 3−56.

Kirjoitus on muokattu San Damianon osuuskuntapäivillä Porlammilla 14.8.2011 pidetystä pöytäpuheesta.

Advertisements