Alien Sex

Posted on syyskuu 1, 2011

4


Gerard Loughlin, Alien Sex. The Body and Desire in Cinema and Theology. Blackwell Publishing, 2004.

Mikä yhdistää kirkkoa ja elokuvateatteria? Teoksessaan Alien Sex englantilainen teologian professori Gerard Loughlin kirjoittaa elokuvista sekä teologisen työskentelyn kohteena että teologian lähteenä. Teologiasta ja elokuvista on kirjoitettu paljon, Loughlinin teos eroaa muista saman aihepiirin teoksista siinä, että se ei tyydy vain osoittamaan kaikille ilmeisiä kulttuurisia kristinuskoon palautuvia symboleita ja konventioita vaan näkee pintaa syvemmälle kulttuurin syvätasolle. Loughlin panee merkille analogian Platonin luolavertauksen ja elokuvateatterin välillä. Myös muinaiset luolamiehet kokoontuivat luoliin kertomaan ja kuulemaan tarinoita.

Loughlinin mukaan elämme post-kristillistä aikaa, jolloin kuulemme muinaisen uskon kaikuja ympärillämme, mutta kirkon Kristus-puhe kaikuu enää heikkona useimpien korvissa.* Uudet ilosanomat peittävät evankeliumin alleen ja kristillinen sanoma pelastuksesta on pudonnut vain yhdeksi vaihtoehdoksi monien muiden pelastusteiden joukossa.

Tämä ei kuitenkaan anna syytä epätoivoon, kuten Loughlin osoittaa. Karl Barthiin viitaten hän alleviivaa, että Jumala ei koskaan poistu tai häviä jonnekin ihmisten viereltä, vaikka ympäröivä kulttuuri vaikuttaisi kuinka jumalattomalta tahansa. Päinvastoin, Loughlin kääntää asetelman juuri toisin päin. ”Kristus ilmestyy oudossa muodossa” ja vertauksia Jumalan valtakunnasta on hänen mukaansa kuultavissa myös sekulaareista viestimistä.

Vaikka Loughlin ei viittaakaan Matteuksen evankeliumin kohtaan (25:35, 43), jossa Jeesus sanoo olevansa ”outo” (kr. xenos), on idea tuntemattomasta ja tunnistamattomasta, vieraasta Kristuksesta taustalla hänen kirjoittaessaan: ”Christ appears in alien forms, in the humanity of those who find a ’simple solidarity’ with those who are ready to ’understand and forgive'” (s. xiii). Kirjoittaja tunnistaa myös asiaan liittyvän – ja siihen olennaisesti kuuluvan – vaikeuden. Monet (kirkon) ihmiset eivät tunnista outoa Kristusta. Sen sijaan kirkon ulkopuolella saattaa olla monia, joilla riittää myötätuntoa ja ”yksinkertaista solidaarisuutta” niitä kohtaan, jotka muu yhteiskunta kristityt mukaanlukien on marginalisoinut oudoiksi.

Alien sex käsittelee ruumiin, halun ja sukupuolen teemoja. Kirjoittaja on profiloitunut kirjoittamalla ja toimittamalla myös muita näitä teemoja käsitteleviä teoksia. Hänen ajattelunsa taustalla on klassisen ja modernin teologian ohella aineksia aina embodyment-ajattelusta feminismiin. Sukupuolisuus on kirjan keskeisimpiä aiheita, tietyllä tavalla jo teoksen nimikin luo alluusion Simone de Beauvoirin klassikkoteokseen; Beauvoirin alunperin ranskankielinen, vuonna 1949 ilmestynyt sukupuolidiskurssin peruskirja tunnetaan englanniksi nimekkeellä The Second Sex.

Loughlinin käsittelyssä sukupuolisuuteen ja ruumiiseen liittyvät teemat viedään hyvin pitkälle. ”Alienit” eri muodoissaan edustavat hänelle jotain vierasta, joka konkretisoituu, kun ihmiset joutuvat niiden kanssa tekemisiin. Tämä idea antaa lähtökohdan esimerkiksi Alien-elokuvien analyysille. Ruumiillisen vierauden ja tuttuuden kontrasti näkyy vahvasti esimerkiksi Singourney Weaverin esittämän Ellen Ripleyn hahmossa, jonka sisällä kasvaa vaarallinen avaruusolento – tosin Ripley ei itsekään ole koskaan käynyt Maassa vaan elänyt koko elämänsä muualla avaruudessa. Juuri ruumis kuitenkin erottaa, vaikkakin samalla myös yhdistää, hänet ja alienin.

Tämä kaksoisnäkökulma näkyy myös siinä, miten Loughlin yleisesti käsittelee ruumiillisuuden ja sukupuolisuuden teemoja. Ne ovat luonteeltaan niin kokonaisvaltaisia ihmisyyden osa-alueita, että niiden vaikutusta ei aina edes huomata, tosin feminismi ja queer-ajattelu muodostavat tässä yleensä poikkeuksen. Teemojen kokonaisvaltaisuus näkyy myös siinä, että ne elokuvien tavoin vievät katsojan mennessään. Eroavaisuudet ja etäisyys liittää erilaiset asiat yhteen. Loughlin ei kuitenkaan peräänkuuluta pelkkää kriittisyyttä vaan muistuttaa, että kriittisyyden tulisi olla osa sitä nautintoa, joka syntyy osallistumisesta ja mukaan tempautumisesta uuteen todellisuuteen.

Juuri tämä idea yhdistää kirkkoa ja elokuvateatteria. Loughlinin mukaan molemmat ovat paikkoja, joiden tarkoitus on tarjota visio, mukaansa tempaava ja sisäänsä sulkeva näky. Tähän viittaa myös hänen käyttämänsä termi ecclesiacinema. Samoin kuin Jeesuksen vertaukset evankeliumeissa ovat usein maalauksellisia, myös post-kristillisena nykyaikana oudon muotoinen Kristus voi elokuvien kautta maalata eteemme näkymän Jumalan valtakunnasta, joka asettaa ruumiin, toisen ihmisen ja kaikki oudot asiat uuteen valoon.

Sama näkökulma pätee myös itse Loughlinin teokseen. Samalla, kun lukija antautuu tekstin vietäväksi, on hyvä säilyttää myös kriittinen ote. Teoksen ansioksi on luettava, että se käy keskustelua tärkeällä kulttuurin osa-alueella. Tällaista jalkautumista kansan pariin teologien olisi hyvä harrastaa enemmänkin. Suomessa arkkipiispa Kari Mäkinen on useasti korostanut teologian ja taiteen vuoropuhelun tärkeyttä. Ehkäpä Loughlinin esimerkistä voisi ottaa vaarin myös kirkon kasvatus- ja aikuistyössä. Outo Kristus saattaakin olla monelle tuttu.

* Tätä kristinuskon asemaan liittyvää teemaa olen käsitellyt edellisessä kirjoituksessani. Loughlin ratkaisee saman ongelman hieman eri tavalla, mutta näen ajatuksissamme myös outoa yhtäläisyyttä.

Advertisements