Kain, Abel ja Karitsa

Posted on syyskuu 23, 2011

0


Lenten-canvas of Millstatt - Kain and Abel

Image via Wikipedia

Maailman muuttumisesta on puhuttu aina, mutta viime aikoina siitä on puhuttu erityisesti poikkeuksellisten väkivalta-tekojen yhteydessä. Reilu viikko sitten muisteltiin syyskuun 11. päivän iskuja, jotka ovat tästä ehkäpä selkein esimerkki. Samoin Norjan tragedia ja meillä Suomessa koulusurmat. Kun jotain kamalaa tapahtuu, me sanomme, että maailma on muuttunut.

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen kirjoittaja viittasi tapahtumaan, joka on tietyllä tapaa ensimmäinen ihmisen väkivallanteko. Kun Kain tappoi pikkuveljensä Abelin (Gen. 4), maailma muuttui. Veljeä ärsytti, kun toisen uhri miellytti Jumalaa enemmän. Abel oli lammaspaimen ja toi Jumalalle uhriksi karitsojen lihaa, Kain oli maanviljelijä, joka toi Herralle uhriksi ”maan satoa”.

”Mennään pellolle”, Kain sanoi veljelleen. Jonkin matkaa kuljettuaan Kain tappoi veljensä – yhtäkkiä. Avoimella pellolla ei näkynyt ketään. Luulikohan Kain, että hänen teollaan ei olisi seurauksia? Luuliko hän, ettei kukaan nähnyt?

Silloin Herra kysyi Kainilta: ”Missä on veljesi Abel?” Kain vastasi: ”En tiedä. Olenko minä veljeni vartija?” (4:9).

Kain jäi kiinni ja sai rangaistuksen. Herra sanoi: ”Nyt olet kirottu etkä voi jäädä tänne, sillä tämän maan oli avattava suunsa ja otettava vastaan veljesi veri, jonka sinä vuodatit. Kun koetat viljellä maata, se ei enää ruoki sinua, vaan sinun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maan päällä.” (4:11-12).

Peltomiehestä tuli pakolainen ja maanviljelijästä murhaaja. Ammatin Kain oli perinyt isältään Aadamilta (vrt. Gen. 1:28-29), samoin pellot ja maat, joita hän viljeli. Nyt hänet karkotettiin noilta seuduilta ja kirottiin. Kulkurina Kain joutui entistä kauemmas paratiisista, jonne ihminen alunperin luotiin. Ensimmäisen Mooseksen kirjan edellisessä luvussahan (3) ihminen karkotetaan paratiisista. Nyt on siirryttävä kirottuna vielä kauemmaksi.

Se, mitä Kain teki, muutti maailmaa. Samalla se kuitenkin viittasi toiseen tapahtumaan, joka myös muutti kaiken. Murhan jälkeen Jumala sanoi Kainille: ”Etkö kuule, kuinka veljesi veri huutaa minulle maasta?” (4:10). Heprealaiskirjeessäkin puhutaan ”veren huudosta”, kirje opettaa että myös Kristuksen veri huutaa, mutta se ei huuda ”kostoa niin kuin Abelin veri” (Hepr. 12:24).

Jo vanhan kirkon teologit näkivät Abelin kuolemassa merkin Jeesuksen kohtalosta. Aabel oli paimen, kuten Jeesuskin sanoi olevansa (Joh. 10), Hyvä Paimen, joka ”antaa henkensä lampaiden puolesta”. Aivan kuten kuulemassamme tekstissä sanottiin: Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja (…). Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. 

Pitää paikkansa, että maailma muuttuu aina kun veri huutaa. Johanneksen kirje asettaa Jeesuksen esikuvaksi siinä, että hän antoi henkensä meidän puolestamme. Tämä esimerkki velvoittaa Johanneksen mukaan jokaista auttamaan toista ihmistä. Vain se voi kumota koston ja väkivallaan kierteen, joka hallitsee maailmaa. Jeesuksen veri ei huuda kostoa.

Johannes kirjoittaa myös: Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. Lähimmäisen rakastaminen on koko ihmisen elämään ja olemiseen liittyvä asia. Luther kiinnittää Ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksessään huomiota siihen, että Kainin olemus muuttui ennen murhaa. Hänen ”hahmonsa synkistyi”:

Kain järkkyi sisäisesti niin, ettei voinut rauhoittua ennen kuin oli tehnyt pahaa, mutta osoitti vihansa jo katseellaan. (…) Kainilainen viha – – karsastaa silmät, vetää otsan ryppyyn, pullistaa kasvot ja panee tarttumaan aseisiin. Kaiken kaikkiaan se ilmenee kaikissa jäsenissä ja ilmeissä (…). (WA 41, 193-194, suom. H. Koskenniemi 2004, 248-249).

Vaikka Lutherin kuvaus on hieman huvittava, se on kuitenkin samaan aikaan hyvin raadollinen kuvaillessaan ihmistä, jonka elämässä viha vie voiton ja katkeruus saa vallan. Se näkyy silmissä, ilmeissä ja kaikessa käyttäytymisessä. Arjessa, työssä, kotona, keskusteluissa. Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja. Vihan voitto on täysi vastakohta Jeesuksen uhrille ja esimerkille.

Jeesuksen veri huutaa, että lähimmäistä on autettava ja rakastettava. Vaikka tämä ääni peittyy usein maailman melun alle, se kuultaa läpi aina kun me vietämme pyhää ehtoollista. Siinä tulemme osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä ja siitä pelastavasta uhrista joka muutti maailman totaalisesti. Se voi myös muuttaa meidät.

Meidän uhrimme on epätäydellinen, niin kuin Kainin uhri oli. Me tuomme alttarille maan antimet ja ihmisten työn, leivän ja viinin. Kristuksen lupauksen mukaan ne  kuitenkin tulevat osalliseksi hänen kertakaikkisesta ja täydellisestä uhristaan. Vaikka meidän oma uhrimme on tässä mielessä ”Kainin uhri”, ehtoollista vietettäessä se muuttuu Abelin uhriksi, Karitsan lihaksi ja vereksi.

Koska Jumala tällä tavoin hyväksyy meidät, sen tulee näkyä meidän elämässämme ja siinä miten kohtelemme lähimmäisiämme. Kuten Johannes kirjoittaa: Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. 

Teksti perustuu 22.9.2011 Puotilan kappelissa 1. Joh. 3: 11-18 pidettyyn saarnaan (pyhän tekstit ovat luettavissa Evl.fi-sivustolla).

Advertisements