Pastoraalinen miljöö ja Pinokkion syntymä

Posted on joulukuu 22, 2011

0


Luin hiljattain Vergiliuksen teoksen Bucolica suomennosta (Tammi 2004) ja ensimmäisen runon johdannon eräs sana kiinnitti näin joulun alla huomioni. Suomentaja kertoo runon sijoittuvan ”pastoraaliseen miljööseen”, mikä teologille tuo ensimmäiseksi mieleen jonkin papillisen tai sielunhoitoon liittyvän paikan. Näin ei kuitenkaan ole asian laita Vergiluksen tekstissä, vaan pastoraalinen viittaa paimentamiseen sanan varsinaisessa merkityksessä (latinan pastor, josta myös sanat pappi ja pastori johtuvat). Teos onkin suomennettu niemellä Paimenlauluja.

Bucolican kuuluisin osa on sen neljäs runo, joka kertoo jumalaisen pojan syntymän aloittavan pitkän kulta-ajan. ”Tuo poika saa elää jumalten lailla, jumalten seurassa hän on näkevä sankarit, he ovat näkevä hänet ja isiltä perityin hyvein hallitsee hän rauhoitettua maata”, laulaa Vergilius.

Monet Vergiliuksen runon yksityiskohdat sopivat muutettavat muuttaen myöhempään kristilliseen kertomukseen Jeesuksesta. On kiinnostavaa, että varhaiset kristityt kertoivat uskostaan käyttäen oman aikansa kulttuurisia aineksia, joihin kuuluu esimerkiksi Jeesuksen neitseellinen syntymä. Aikana, jolloin tekijänoikeuksia ei ollut, hyvät tarinat olivat yhteistä omaisuutta.

Tarinoiden jatkumo

Antiikin ajan kristityille ei ollut ongelma käyttää pakanallista aineistoa oman kertomuksensa pohjana. Yhtäältä pakanalliseen taustaan suhtauduttiin usein torjuvasti ja kriittisesti, toisaalta sitä hyödynnettiin tehokkaasti ja hyvin tuloksin. Täysin uusia ideoita ei kohdeyleisö olisi ymmärtänytkään. Oma viesti piti kertoa ymmärrettävästi eteenpäin.

Antiikissa ei ollut ongelma puhua Jumalan ihmiseksi tulemisesta käyttäen hyväksi ajan kerronnan keinoja. Miten on asian laita nykyään? Miten inkarnaatiosta tulisi puhua valistuksen jälkeisessä ajassa, modernin projektin jälkeen ja suurten kertomusten pirstouduttua? Usein koetaan vaikeaksi sovittaa yhteen kirkon opetus Raamatusta Jumalan inspiroimina kirjoituksina ja moderni maailmankuva.

Englantilainen teologian professori Gerard Loughlin arvostelee kirjassaan Telling God’s Story (Cambridge 1996, 116-132) kovin sanoin niitä teologeja, jotka haluavat korjailla Raamatun kertomuksia omasta mielestään sopivampaan asuun. Yhtenä esimerkkinä hän käsittelee amerikkalaisen episkopaalipiispa John S. Spongin teoriaa Jeesuksen sikiämisestä. Loughlinin mielestä ei ole uskottavaa esittää Jeesuksen saanen alkunsa raiskauksen seurauksena.

Loughlinin mukaan on tärkeää tehdä ero tekstin kirjaimellisen ja historiallisen merkityksen välillä. Hän tähdentää, että kristillisessä perinteessä Raamatun teksteillä on nähty olevan kirjaimellisen merkityksen lisäksi eri tasoja, esimerkiksi hengellinen ja moraalinen. Loughlin muistuttaa, että esimerkiksi allegoriset eli vertauskuvalliset tulkinnat nousevat perinteisessä raamatunselityksessä tekstin kirjaimellisen tason pohjalta. Näin Spongin tapa lisätä raiskaaja Jeesuksen lapsuuskertomuksiin on paitsi kehnoa teologiaa, myös itse kertomuksen raiskaamista.

Vaikka historiallinen tilanne tekstin taustalla saattaa erotakin kirjaimellisesta merkityksestä, on kertomusta kuitenkin pidettävä teologisen työskentelyn lähtökohtana. Monet kristinopin kohdat ovat älyllisesti jännitteisiä ja luonteeltaan paradoksaalisia. Tällaisia ovat esimerkiksi Jeesuksen neitseellinen sikiäminen ja syntymä, oppi Pyhästä Kolminaisuudesta sekä opetus Raamatun teksteistä Jumalan sanana.

Nykyisin näyttää olevan vallalla suuri kiusaus lähteä purkamaan näitä jännitteitä selittämällä Jeesuksen inhimillinen alkuperä toisin, tehdä kolminaisuusopista rationaalisempi ja sanoa Raamatun olevan vain ihmisten kirjoittama. Kristillinen teologia kuitenkin nousee juuri siitä jännitteestä, joka inhimillisen ja jumalallisen välillä on. Suuressa kristillisessä kertomuksessa on kyse juuri ihmisen ja Jumalan välisen suhteen ja myös heidän välisen eronsa ymmärtämisestä. Ilman tätä suhdetta ei tarvita myöskään siihen paneutuvaa selitystä eli teologiaa. Teologia ei kuitenkaan ole muusta ajattelusta ja kulttuurista erillinen saareke, vaan se on koko ajan yhteydessä kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu.

Uusia seikkailuja?

Koska keskiajalla uskottiin Vergiliuksen ennustaneen Kristuksen syntymän, häntä arvostettiin profeetallisena hahmona. Juuri tämän vuoksi Dante valitsi hänet oppaakseen teoksessa Jumalainen näytelmä. Eräs Danten teoksen keskeisiä ansioita oli Toscanan murteen vakiinnuttaminen italian kirjakielen pohjaksi. Sopivasti samasta maakunnasta on peräisin myös toinen tarina, jolla on kiinteä yhteys aiheeseemme.

Carlo Lorenzini (Collodi) loi yhden maailmankirjallisuuden tunnetuimmista hahmoita teoksessaan Le Avventure di Pinocchio vuodelta 1883. Kuten tunnettua, tarinan nimihenkilö päättää eräässä vaiheessa, että hänestä tulee ”oikea poika”. Tätä ennen Lorenzini on esittänyt Pinokkion laiskana lapsena, joka valehtelee ja lintsaa koulusta. Hyvä haltiatar tähdentää Pinokkiolle, että tullakseen oikeaksi pojaksi tämän täytyy alkaa puhua totta, olla epäitsekäs ja urhea. Ihmiseksi tuleminen vaatii marionetilta siis moraalista ryhtiliikettä.

Joulun hengessä jätän nyt Pinokkion tarinan moraaliset ja identiteettiin liittyvät seikat vähemmälle huomiolle ja keskityn hänen syntymäänsä. Vaikka en ajattele Pinokkion tarinan olevan suoranaisesti kristologinen allegoria ja alluusio Uuden testamentin Jeesuksen syntymää kuvaavista kertomuksista, on tarinoiden kerronnassa tiettyjä yhtäläisyyksiä (hyvän analyysin Pinokkiosta voi lukea täältä).

Yksinäinen vanha puuseppä, Gepetto nimeltään, saa kollegaltaan puhuvan puupölkyn, jonka pyynnöt lopettaa kovakourainen työstäminen alkavat karmia tämän selkäpiitä. Gepetto ottaa pölkyn mielellään vastaan, sillä hänen on jo pitkään ollut tarkoitus valmistaa nukke ja alkaa kiertää maailmaa esittelemällä sen tekemiä temppuja. Hyvän haltijan myötävaikutuksella Gepetton toivoma  ”poika” herää eloon.

Pinokkion ”isän” nimi on italiankielinen johdannainen Jeesuksen äidin Marian puolison nimestä Joosef. Gepetton tavoin myös Joosefin on perinteisesti kerrottu olevan ammatiltaan puuseppä. Molemmat ovat myös köyhiä ja kuuluvat alhaiseen sosiaaliluokkaan. Gepettolle ilmestyvä siniseen (neitsyt Marian väri) pukeutunut haltijatar symboloi joidenkin mukaan 1800-luvun puolivälin Italian yhteiskuntarakennetta alleviivaten, ettei köyhä puuseppä olisi koskaan voinut saada ylhäistä puolisoa eikä heidän perheensä olisi voinut elää saman katon alla.

Gepetton tilanne muistuttaa monista ajattomista teemoista: perheen kaipuusta, lapsettomuudesta ja yksinäisyydestä, myös odotuksen täyttymisestä ja toivosta.

Pinokkion tematiikassa on jotain hyvin ajatonta, sillä sitä on hyödynnetty monissa tarinoissa kautta aikojen, viimeisimpinä esimerkiksi elokuvissa Toy Story (1995) ja A.I.: Artificial Intelligence (2001). Samantyyppisiä elementtejä on havaittavissa myös Frankensteinin tarinassa.

Pinokkio ja Jeesus

Vaikka Pinokkion tarina hyödyntää ei-kristillistä aineistoa puhuvine puineen ja haltijattarineen vähintään yhtä paljon kuin kristillistäkin, lähes sata vuotta kertomus on kestänyt aikaa jouluevankeliumien lailla ja luonut tunnistettavia hahmoja myöhempään eurooppalaiseen tarinankerrontaan. Kertomus Pinokkion synnystä antaa paljon aihetta persoonaan ja identiteettiin liittyvään pohdintaan, samalla kun se viittaa myös toisen puusepän pojan syntymään muinaisessa Lähi-idässä.

Pinokkio ja Jeesus ovat joulun lapsia myös siinä mielessä, että ennen joulukirkkoon menoa on jo vuosia voinut katsoa TV:stä Samu Sirkan joulua. Samu Sirkkahan esiintyy alkuperäisessä tarinassa Pinokkion omatuntona, jonka neuvot ovat tarpeen Pinokkion tavoitellessa päämääräänsä tulla oikeaksi pojaksi (hänhän on vielä puuta ja muistuttaa nukkea, vaikka elääkin). Tiettyä analogiaa on myös siinä, miten Jeesus esitetään usein juuri omantunnon opettajana, jonka neuvot auttavat toisia tulemaan paremmiksi ja siten myös oikeiksi ihmisiksi. Kristityt opettajat ovat kautta aikojen tähdentäneet, että ihmistä ei ole luotu erilaisten mielijohteiden varassa sätkiväksi marionetiksi, vaan elämässä on kyse paljon enemmästä.

Liikaa yhtäläisyyksiä ei kuitenkaan kannata etsiä eikä kahta tarinaa kannata pakottaa samaan muottiin. Yksityiskohdissa voi olla suuriakin eroja, mutta yleisemmällä tasolla linjat yhtenevät. Pinokkion tarina on kertomus ihmiseksi tulemisesta; ja niin on joulukin. Jumala tuli ihmiseksi, ja niin pitää meidänkin tulla.  Kulta-aika alkaa pastoraalisesta miljööstä, kuten jo kauan sitten on kirjoitettu.

Advertisements