Ystävänpäivän teologiaa

Posted on helmikuu 14, 2012

0


Viime vuonna ilmestyi Aelred Rievauxlaisen teoksen Hengellisestä ystävyydestä suomennos (Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 268). Ystävänpäivän kunniaksi Temaatikko lainaa kappaleen 1100-luvulla eläneeltä sistersiläisapotilta, joka kirjoitti mielenkiintoisen tutkielman ystävyydestä kristillisen teologian lähtökohdista. Lähteinään Aelred käytti pääasiassa Ciceroa, Augustinusta ja Raamattua. Hänen pohdintansa antaa hyödyllistä perspektiiviä myös tämän päivän keskusteluun erilaisista ihmissuhteista.

Mutta mikä onni, mikä turva, mikä ilo omistaa ihminen, jolle uskallat puhua aivan kuin itsellesi! Omistaa ihminen, jolle et pelkää tunnustaa, jos olet hairahtunut, tai jolle voit paljastaa punastumatta, jos olet edistynyt hengellisissä asioissa! Ihminen, jolle voit uskoa kaikki sydämesi salaisuudet ja suunnitelmasi! Voiko siis mistään koitua enemmän iloa kuin siitä, että sielu yhdistyy toiseen niin että ”kahdesta tulee yksi”? Ei tarvitse pelätä mitään kerskailua eikä epäluuloa. Toisen tekemä huomautus ei pahoita toisen mieltä eikä toisen kiittäessä toinen pidä sitä imarteluna eikä siitä syytä.

Viisas sanoo: ”Ystävä on elvyttävä lääke.” Erinomaisesti sanottu, sillä mihinkään ajalliseen haavaamme meillä ei ole vahvempaa, tehokkaampaa eikä parempaa rohtoa kuin henkilö, joka myötätuntoisena kiirehtii luoksemme kaikissa vastoinkäymisissä ja rientää toivottamaan onnea minkä tahansa hyvän kohdatessa. Niin kuin apostoli sanoo, ystävät kestävät toistensa taakkoja yhdessä, voimansa kooten, kuitenkin niin että kukin kantaa kevyemmin itseään kuin ystävää kohdanneen vääryyden. Ystävyys antaa näin myötäkäymisille lisää hohtoa ja keventää vastoinkäymiset jakamalla ne ja tekemällä niistä yhteisiä. Ystävä on siis elämän paras lääke. Sillä jopa pakanat hyväksyivät ajatuksen, ettemme käytä ”vettä emmekä tultakaan hyväksemme useammin kuin ystävää.” Jokaisessa toimessa, kaikissa pyrinnöissä, varmoissa asioissa, epäilyksen hetkellä, minkä tahansa sattuessa, myötä- ja vastoinkäymisissä, yksityisessä ja julkisessa elämässä, kaikissa neuvotteluissa, kotona ja maailmalla – ystävyys on aina arvokasta, ystävä välttämätön ja hänen apunsa hyödyllinen. Tämän vuoksi ystävät, niin kuin Cicero sanoo, ovat ”poissa ollessaankin läsnä, köyhinäkin yltäkylläisiä, heikkoinakin vahvoja ja – mikä on vaikeampaa ymmärtää – kuolleinakin eläviä.” Ystävyys on siis rikkaiden kunnia, maanpakolaisten isänmaa, köyhien rikkaus, sairaiden lääke, kuolleiden elämä, terveiden ilo, heikkojen voima, vahvojen palkinto.

Niin suurenmoinen arvonanto, muistaminen, kunnioitus ja kaipuu kohdistuu ystäviin, että heidän elämänsä julistetaan kunniakkaaksi ja kuolemansa kalliiksi. Ja kaiken tämän ylittää se, että ystävyys on tietty vaihe lähellä sitä täydellistymistä, joka on Jumalan rakastamista ja tuntemista, niin että ihmisestä, joka on ihmisen ystävä, tulee Jumalan ystävä kuten Vapahtajamme sanoo evankeliumissa: ”En sano teitä enää palvelijoiksi vaan ystävikseni.”

Hengellisestä ystävyydestä, II, 11–14 (Suom. Pirkko Haapanen).

Hyvää ystävänpäivää!

Lue myös: Ystävyyden teologiaa Aabrahamista tiernapoikiin.

Mainokset