Kirkko, verkko ja kommuunio

Posted on Touko 14, 2012

0


Osallistuin viime kuussa Hengellinen elämä verkossa -hankkeen seminaariin, jossa käsiteltiin kirkon sosiaalisen median suuntaviivoja. Osallistujien tehtävänä oli pohtia, miten kirkko voisi tehdä työtään internetissä. Onko ideoita? Itse ajattelen, että sosiaalisen median käyttö liittyy erityisesti yhteisöllisyyteen ja tiedottamiseen. Kommunikointikanavana se tulee kuitenkin liittää osaksi kirkon kommuuniota, josta alla enemmän.

Vahva viesti

Kirkko on aina ollut hyvä viestinnässä. Saarna ja kirkossa luettavat ilmoitukset olivat pitkään oman aikansa massatiedonvälitystä, viimeistään keskiajalta alkaen. Radiota kirkko osasi hyödyntää keksinnön alusta asti: vuonna 1931 aloittanut Vatikaanin radio oli uranuurtaja alallaan ja Suomessakin radioidut jumalanpalvelukset tavoittavat yhä uskomattoman suuren määrän kuulijoita. Myös aamu- ja iltahartaudet ovat suosittuja.

Jos radio toi kirkon kansalaisten olohuoneisiin, näköradio eli kansan kielellä TV olikin jo hankalampi vastus. Joissain piireissä se jopa kiellettiin, mutta maltillisemmallakaan puolella sen hyödyntäminen ei yltänyt radion tasolle. Alkoi taantuma, tosin televisioiduille jumalanpalveluksille on hiljattain alettu miettiä toimivampaa konseptia. Jostain syystä radiointi toimii tässä televisiointia paremmin. Netin kohtalo jää nähtäväksi.

Onko kirkko verkossa kuin kala vedessä, vai jääkö se verkkoon pyristelemään ja sätkimään tehden tilaa maallisille multitaskaajille? Koska kala on vanhin kristittyjen itsestään käyttämä symboli, toivon että se jatkaa matkaansa myös virtuaalisissa vesissä. Verkkotyöhän oli tuttua jo apostoleille; siihen kuului alusta alkaen tiettyä interaktiivisuutta (Mark. 1:16-17; Luuk. 5:5; Joh. 21:6).

Kommunikaatio: teologian lyhyt oppimäärä

Galilealaisten kalastajien punoksista on pitkä matka tämän päivän langattomiin verkkoihin. Teologiassa tapahtuu harvoin mitään aivan uutta, mutta meidän sukupolvemme pääsee ratkaisemaan kysymystä kirkosta ja sosiaalisesta mediasta sekä internetistä laajemminkin. Näytön paikka on siinä, miten uusi tapa viestiä ja pitää yhteyttä liitetään kirkon elämään ja perinteeseen.

Viikko sitten vihityn Kuopion piispa Jari Jolkkosen väitöskirja alkaa toteamuksella kommunikaatiosta nykyajan iskusanana (tutkimuksen aihe on Lutherin ehtoollisteologia). Jo seuraavassa kappaleessa Jolkkonen kytkee sanan ehtoollista merkitsevään termiin communio. Kommuunio tarkoittaa yhteyttä ja Jolkkosta lainaten: ”Ehtoollisen vaikutusta on kuvattu termillä communicare, koska sakramenttia on pidetty eräänlaisena jumalallisena kommunikaatiovälineenä” (Jolkkonen 2004, s. 11).

Kirkon voima on aina ollut siinä, että se yhdistää ihmisiä (vrt. mainoslause ”connecting people”). Apostolisessa uskontunnustuksessa tunnustetaan usko ”pyhäin yhteyteen” (communio sanctorum). Alunperin yhteydellä tarkoitettiin pyhien eli kristittyjen keskinäistä yhteyttä, mutta n. 1100-luvulla alkoi yleistyä lauseen tulkinta yhteydestä pyhiin asioihin ei sakramentteihin, mikä näkyy jo esim. Tuomas Akvinolaisen (k. 1274) Apostolicumin selityksessä (tästä enemmän ks. Kelly 2006, ss. 393-397). Tämä historia on hyvä tuntea, sillä myös uudet kommunikaatiomuodot tulee kirkon käytössä liittää osaksi sitä kommuunion kokonaisuutta, joka kirkko itse on.

Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. (1. Kor. 10: 16-17) Ehtoollinen on korkein mahdollinen kommunikaation muoto ja siihen perustuu kaikki kirkollinen yhteys, joka ihmisten välillä on. Sen ohella voidaan olla yhteydessä puhelimitse, faxilla, Facebookissa, s-postilla tai vaikka kirjeitse. Kommunikaatiota on monenlaista ja eri tasoista. Ehtoollisrukouksissa puhutaan ihmisten välisestä yhteydestä Kristus-keskeisesti sanoen ”yhdistä meidät häneen ja toisiimme” ja ”tee meistä yksi ruumis Kristuksessa” (Ev. lut. Kirkkokäsikirja, messu § 20).

Ehtoollisrukoukset heijastavat myös kirkkojen uskoa siihen, että ehtoollisen vietto on kommuuniota, joka ylittää ajan ja paikan rajat. Pyhälle aterialle käydään ”enkelien ja kaikkien pyhien kanssa”.  Liturgia korostaa vuosisataista jatkuvuutta ja ylittää rajat, jotka sitovat uusimpiakin viestimiä. Tämän vuoksi monissa ehtoollisrukouksissa on omat osansa kirkon, elävien ja kuolleiden muistamiselle ja joissain tapauksissa myös esirukoukset on voitu liittää osaksi messun keskeisintä rukousta (Kotila 1996, ss. 170-173; ks. myös. 37-39, 63, 71-72).

Mihin kaikki tähtää?

Ajattelen, että verkossa tehtävän kirkon työn päätavoitteena – ei siis ainoana – on toimia kanavana kutsua ihmisiä siihen kommuunioon, jonka paikka on alttarilla ja jota on myös jatkuvasti päivitettävä. Maalliset yhteydenpitovälineet (joihin sosiaalinen media kuuluu) ovat lopultakin vain varjoja siitä, mitä Jeesuksen avaama yhteys on (vrt. 1. Kor. 13:10). Hengellinen elämä verkossa tulee siis olla samaa elämää kuin muutenkin. Ei kannata lumoutua välineistä vaan itse asiasta, kirkon sosiaalisen median suuntaviivat on mahdollista saada nousemaan kristillisestä perinteestä niin syvällisesti, että niistä löytyy ammenttavaa kaikille netin käyttäjille ideologiasta riippumatta. Latinan communio-sanan kanta on munus, joka merkitsee muun muassa lahjaa. Tämä etymologia on hyvä palauttaa mieleen kaiken verkostoitumisen keskellä.

Kirjallisuus

J.N.D. Kelly, Early Christian Creeds. 2006, 3rd edition. Great Britain: Continuum. 

Heikki Kotila, Eukaristinen rukous. Vanhakirkollinen aineisto lännen kirkkojen uusissa ehtoollisrukouksissa. 1996. Helsinki: Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 202.

Jari Jolkkonen, Uskon ja rakkauden sakramentti. Opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa. 2004. Helsinki: Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 242.

Advertisements
Posted in: Kirkko Suomessa