Hyvä kuolema vai kuoleman kulttuuri?

Posted on Touko 21, 2012

0


Vihreiden puoluekokous linjasi eilen puolueen kannattavan eutanasiaa. Vihreiden mukaan ihmisellä ”on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai ihmisen halutessaan viime kädessä avustettuna”. Koukeroisen lauseen takana on suuri periaatteellinen ihmiselämää koskeva linjaus.

Päätös kirvoitti – varsinkin Suomen mittapuulla – melko jyrkkiä kommentteja ainakin kansanedustajilta Päivi Räsänen (kd) ja Timo Soini (ps). Räsänen syytti vihreiden olevan tuhoisan aatteen vetureita Suomessa. Soini käytti omassa blogissaan termiä ”kuoleman kulttuuri”. Analysoin seuraavassa lyhyesti näitä lausuntoja ja taustoitan laajemmin kuoleman kulttuurin käsitettä.

Kysymys eutanasiasta on monitahoinen ja siinä tulee erottaa kaksi tasoa: yhtäältä yleisten periaatteiden taso (lainsäädäntö ym.) sekä yksittäistapaukset, joita lääkärit ja muu hoitohenkilökunta joutuvat työssään ratkomaan. Lainsäädäntö ja yleinen yhteiskunnallinen suhtautuminen määrittävät sitä kokonaisuutta, jossa hoitoratkaisuja tehdään. Millainen maailmankatsomus tai eettinen välineistö antaa tukea sekä ammattilaisille että omaisille vaikeissa päätöksissä?

Problematiikka on myös yleisesti kiinnostava: sitä käsiteltiin esimerkiksi House-lääkärisarjan viime viikon jaksossa ja parin vuoden takaisessa kotimaisessa elokuvassa Blackout (ohj. JP Siili, 2008). Emeritusarkkipiispa John Vikström otti taannoin kielteisen kannan tv-formaattiin, jossa oli tarkoitus näyttää kuolevien ihmisten viimeisiä hetkiä.  Yleinen mielipide näyttää Suomessa olevan asian suhteen enemmän sallivalla kuin kieltävällä kannalla. Moneen ovat vaikuttaneet kokemukset sairaan omaisen viimeisistä vaiheista.

Soinin ja Räsäsen perustelujen erot

Sekä Räsäsen että Soinin kommentteja yhdistää niiden linkittyminen kristinuskoon. Räsänen kirjoittaa ihmiselämän erityisluonteesta luomakunnassa. Hän yhdistää tämän erityisluonteen lääketieteen etiikkaan toteamalla, että ilman tämän erityisyyden tunnustamista ei tarvita omaa etiikkaa erikseen ihmis- ja eläinlääketieteelle. Räsäsen argumentointi vie siis porttiteorian tai kaltevan pinnan (slippery slope) suuntaan: eutanasiaa ei tule sallia, sillä johtaa vielä pahempiin tekoihin. Moderni lääketiede ei hänen mukaansa edellytä eutanasiaa. ”Eutanasiapyynnöt eivät sikiä niistä tilanteista, joissa elämää pitkitettäisiin lääketieteellisin keinoin.” Räsänen mukaan Vihreiden tavoite ei näin osu maaliinsa.

Timo Soini käyttää tapansa mukaan värikästä kieltä viitatessaan Vihreiden linjaukseen. Katolisen Soinin argumentointi ei ole erityisesti uskonnollista, ”elämän ja kuoleman herrakin” on kirjoitettu pienellä h:lla. Soini kysyy: ”Kestääkö kantti henkilökohtaisesti vastata hyväksytystä linjasta?” Kysymyksen voi tulkita esimerkiksi hoitohenkilökunnan näkökulmasta. Millaisia velvollisuuksia eutanasian laillistaminen toisi mm. lääkäreille? Voidaanko hoitaja velvoittaa toimimaan – vaikkakin potilaan itsensä pyynnöstä – henkilökohtaisen vakaumuksensa vastaisesti?

On eri asia tehdä asiasta yleisiä linjauksia, kuten Vihreiden puoluekokous teki, tai työskennellä käytännössä tilanteissa, joissa näitä linjauksia joudutaan soveltamaan. Tässä mielessä Soinin esittämä kysymys on aiheellinen. Facebookissa huomasin, että hänen käyttämänsä käsite ”kuoleman kulttuuri” on herättänyt erilaisia reaktioita. Helsingin sanomat nosti sanaparin uutisotsikoksi saakka. Soinin kanta eroaa Räsäsen ajatuksista siinä, että Räsäsen argumentoinnissa painottuivat enemmän eutanasian hyväksymisen moraaliseen siirtovaikutukseen liittyvät ongelmat, kun taas Soini piti eutanasiaa itsessään pahana asiana: ”En istu päivääkään sellaisen puolueen johdossa, joka kannattaa puolustuskyvyttömien surmaamista.  Eutanasialla tai ilman.” Räsänen muotoilee toisin. Hänen mukaansa Vihreät on ryhtynyt ”tuhoisan aatteen veturiksi”.

Paavi ja kuoleman kulttuuri

Koska suomalaiselle lukijakunnalle asia ei välttämättä ole kovin tuttu, taustoitan hieman käsitettä ”kuoleman kulttuuri”. Soini ei keksinyt termiä itse, vaan se palautuu paavi Johannes Paavali II:n kiertokirjeeseen Evangelium vitae (suom. Elämän evankeliumi) vuodelta 1995. Jos joku piti Soinin retoriikkaa lopunajallisena, niin paavin teksti vasta apokalyptista onkin.

Johannes Paavalille mortis cultura merkitsee ihmisten välisen solidaarisuuden katoamista ja ihmisen vapauden kapenemista. Elämää ei tule pitää vain biologisena materiaalina, sillä se on pyhää. Paavi kiinnittää kiinnostavasti huomiota myös siihen, että yksilöllisten  vapauksien yhä laajempi tavoittelu saattaakin johtaa täysin epätoivottuihin lopputuloksiin ja siihen, että käsitys elämän arvosta sekä oikeasta ja väärästä muuttuu vain henkilökohtaiseksi mielipiteeksi. (Ks. Evangelium vitae, §§ 12, 15, 19; kiertokirje on luettavissa täällä.)

Aiemmin yllä kirjoitin, että on eri asia yhtäältä tehdä yleisiä linjauksia ja toisaalta olla tekemässä yksittäisiä hoitopäätöksiä ja ratkaisuja konkreettisissa tilanteissa. Sama problematiikka koskee myös eettistä työstämistä. Katolinen perinne painottaa selkeitä periaatteita, joita sovelletaan erilaisissa yksittäistapauksissa. Luterilainen perinne on myös suosinut yleisten periaatteiden (esim. luonnollinen moraalilaki) varaan rakentamista, mutta kuitenkin usein erilaisin varauksin. Luterilaista ajattelua sävyttää vahva situaatioetiikan aspekti.

Situaatioetiikka ei kuitenkaan ole sama asia kuin sellainen individualismi, jossa omasta kuolemastaan päättäminen on yksilön ihmisoikeus. Vihreiden linjauksen muotoilussa on toivomisen varaa. Samoin painava asia vaatii ainakin minun mielestäni painavammat perustelut. Vihreiden linjauksesta voi lukea täältä. Puolueen sisältä on esitetty myös eriäviä mielipiteitä, Tuomas Tuuren puheenvuoro on lukemisen arvoinen.

Viimeinen vihollinen

Uudessa testamentissa sanotaan, että ”vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema” (1. Kor. 15:26). Elämä ei ole itsestäänselvyys, vaan sillä on vihollinen. Tarkoittaako aktiivisen eutanasian salliminen siirtymistä vihollisen puolelle? Uskon, että eutanasia-keskustelussa heijastuu se, että kuolema ja kärsimys ovat vaikeita aiheita kenen tahansa käsiteltäväksi. Näihinkin voimiin liittyy sama kahtalaisuus kuin yllä on pantu merkille: yhtäältä ne ovat yleisiä eli kaikkia ihmisiä koskevia ja toisaalta samaan aikaan äärimmäisen yksilöllisiä ja henkilökohtaisia. Kukaan meistä ei ole neutraali. Myötäkärsimisen lisäksi myös pelot ohjaavat keskustelua ja ajatteluamme.

Kysymys on kaikille yhteinen: Edustaako ”hyvä” kuolema sittenkin kuoleman kulttuuria? Yleisenä periaatteena aktiivinen eutanasia subjektiivisena oikeutena ei ole mielestäni hyvä asia, vaikeasti sairaita on autettava muulla tavoin. Vihollisista viimeinen asettaa lopulta määrän myös kärsimykselle, se ei ole ihmisen vastuulla. Ihmisen vastuulla on toimia hyvän elämän puolesta.

Mainokset
Avainsanat: ,