Uskontoako kansalle?

Posted on kesäkuu 3, 2012

0


Viime päivinä on herättänyt erilaisia reaktioita ministeri Päivi Räsäsen Radio Deille antama kommentti, jonka mukaan suomalaiset tarvitsisivat henkistä heräämistä. Ministeri Paavo Arhinmäki arvosteli kommenttia tuoreeltaan. Viitaten Hyvinkään väkivallantekoon hänen mukaansa sisäministerin ei ole sopivaa esittää omaa vakaumustaan vastauksena tällaisiin ongelmiin.

Räsäsen käsitys uskonnon roolista politiikasta saattaa olla enemmän reformoitu kuin luterilainen, sanon tämän pienellä varauksella ja voin olla väärässäkin. Luterilaisessa ajattelussa politiikka on sijoitettu yleensä luonnollisen järjen alueelle, eikä hyvien poliittisten ratkaisujen teon välttämättä ajatella edellyttävän kristillistä uskoa. Luulen, että Kristillisdemokraattien sisällä on tässä eri näkemyksiä.

En ole tutustunut Kristillisdemokraattien ohjelmaan kovin tarkasti, mutta mieleeni on jäänyt viime presidentinvaaleista ehdokas Sari Essayahin eräs kommentti Ylen Pressiklubi-ohjelmassa. Hän sanoi, että talouskriisistä selviämisessä tarvitaan Jumalaa. Näin voi tietenkin ajatella, mutta en osaa tuon kommentin perusteella sanoa, edellyttääkö oikeiden talouspoliittisten ratkaisujen tekeminen hänen mukaansa jotain tiettyä uskonnollista vakaumusta.

Aktiivinen vaikuttaminen politiikkaan puhtaasti uskonnollisista motiiveista liittyy usein sellaisiin uskontoperinteisiin, joissa kielletään tai ainakin vahvasti epäillään oman ryhmän hyväksymän erityisen ilmoituksen ulkopuolisen inhimillisen viisauden olemassaoloa. Perinteisesti katolilaiset ovat arvostelleet protestantteja tästä näkökulmasta. Skandinaaviset kansankirkot muodostavat tässä poikkeuksen, sillä ne ovat Keski-Euroopan sisarkirkkojaan selvemmin säilyttäneet ajattelussaan luonnonoikeusajatteluun kuuluvia elementtejä.

”Oikeiden” tai ”hyvien” (sic) poliittisten ratkaisujen tekeminen ei siis välttämättä edellytä sitoutumista johonkin tiettyyn uskontoperinteeseen. Näiden perinteiden oikeasta tuntemuksesta voi kuitenkin olla paljon hyötyä päättäjille ja muillekin. Uskonno(i)lla ja muilla ideologioilla voi esimerkiksi olla annettavaa keskusteluun kohtuullisuudesta, elämän tarkoituksesta ja hyvän elämän edellytyksistä. Näitä on kuitenkin yhteiskunnallisesti arvioitava niin, että eri vakaumukset voivat kokea olevansa mukana.

Juuri mukana oleminen ja mukaan ottaminen on kaiken avain. Jonkin ryhmän sortaminen tai sulkeminen ulkopuolelle on monin paikoin johtanut lopulta esimerkiksi terrorismiin ja mellakoihin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen terroristi on toiselle vapaustaistelija ja sorrettujen puolustaja. Määrittelyt ovat politiikkaa ja historia on yleensä kirjoitettu voittajien näkökulmasta.

Suomalaisen väkivaltakeskustelun ongelma on ihmiskäsityksessämme. Uskommeko todella ihmisten olevan pohjimmiltaan niin hyviä, että säännöt, lait ja asetukset pysäyttävät henkilön, joka aikoo tehdä pahaa? Jos näin olisi, melkein kaikkien rikosten olisi pitänyt loppua jo aikaa sitten. Meidän on vaikea myöntää, että väkivalta ja pahan tekeminen istuu ihmisluonnossa syvästi. Sitä ei voida poistaa, mutta sitä voidaan hillitä ja kanavoida. Kaikista maailman olennoista juuri ihmisellä on kyky tehdä ero, ja valinta, hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän välillä.

Tärkeintä on tunnistaa, että rajalinjat pahojen ja väkivaltaisten ihmisten sekä hyvien ja rauhallisten välillä elävät koko ajan. Vaikka tilastoissa jotkut ryhmät näyttävät nousevan ylitse muiden, raja on kenen tahansa ylitettävissä. Hyvä esimerkki tästä on Suomen kuvalehdessä (40/2008) julkaistu juttu  ”Laurista”, joka koulukiusattuna ja ulkopuolelle jätettynä hautoi omien sanojensa mukaan ajatuksia massamurhista, kidutuksesta ja kostosta. Laurin tarina päättyi sikäli hyvin, että hän tunnisti ajatuksensa sairaiksi, haki ja sai niihin apua. Toistaiseksi kaikki hyvin? Tuoreessa SK:ssa (22/2012) julkaistiin myös kiinnostava aiheeseen liittyvä juttu siitä, miten rikollisten etnisistä taustoista uutisoidaan; myös palestiinalaisteologi Mitri Rahebin haastattelun voi lukea samasta näkökulmasta.

Laurin kertomus perustui todelliseen elämään, mutta aihetta on käsitelty myös kaunokirjallisella puolella. Brett Easton Ellisin romaani Amerikan psyko käy hyvin esimerkiksi. Olen yhä samaa mieltä kuin taannoisessa kirjoituksessani: ”Pelottavinta niissä (julmat teot) on ollut, että tekijöiden sisäinen maailma motivoi tekoihin, joiden seuraukset olivat karmeat. Tekijöiden ajatusmaailma ei kuitenkaan ole ainoa yllyke, vaan teoissa heijastuu jotain koko yhteiskunnasta. Myös Amerikan psykon päähenkilön julmuudet peilaavat aikansa yhteiskuntaa. Julmuus ja välinpitämättömyys, raakuus ja empatian puute eivät ole vain yksilöiden vaan yhteisöjen ja yhteiskuntien ominaisuuksia, työelämästä ja muualtakin tuttuja ilmiöitä.”

Analyysini Amerikan psykosta on luettavissa täällä ja pohdintaa uskonnon ja väkivallan suhteesta täällä. Uskonnon, väkivallan ja politiikan muodostama kolminaisuus vaatii jatkuvaa työstämistä ja ajatusten kehittelyä. Enemmän kuin uskontoa ihmiset tarvitsevat välineitä itsensä ja oman taustansa tuntemiseen. Paradoksaalisesti juuri uskonnoilla on parhaat edellytykset antaa välineet tähän projektiin.

Advertisements