Lunar Park

Posted on kesäkuu 29, 2012

0


Bret Easton Ellis, Lunar Park. Suom. Arto Schroderus, Tammi 2005.

Fakta ja fiktio limittyvät kiinnostavalla tavalla, kun X-sukupolven virallinen ääni Bret Easton Ellis kertoo samannimisen kirjailijan äänellä erikoisen kummitustarinan. Edellisissä romaaneissaan Amerikan psyko ja Glamorama kirjailija käsitteli materialismia, julkisuutta ja nykyistä populaari-, media- ja muutakin kulttuuria. Ellisin viesti on tälläkin kertaa selvä: kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Lunar Park on monitasoinen kertomus, joka sijoittuu tyylillisesti monille akseleille. Intensiivinen tunnelma ja tapahtumien rytmi vievät lukijan sille rajamaalle, jossa todellisuus muuttuu harhaksi ja kuvitelmat tulevat todeksi. Kun mielikuvituksen tuotteet realisoituvat, kirjailija on pulassa ja monet sivullisetkin (sic, kirjaimellisesti) joutuvat kärsimään. Romaani on kiinnostava, tavallaan epäsymmetrinen paralleeli Amerikan psykolle, jonka päähenkilö herää Lunar Parkissa henkiin teoksen ”oikeassa” todellisuudessa.

Mitä Lunar Parkissa oikeastaan tapahtuu? Amerikan psykon kertoja on epäluotettava eikä ole selvää, realisoituivatko kulttikirjassa kuvatut kamaluudet ollenkaan. Kun kohuromaanin sarjamurhaaja herää Lunar Parkissa henkiin ja kirjailijan asuinympäristössä alkaa tapahtua murhia, jotka vastaavat kirjassa tehtyjä, on lukija  vedetty syvälle tarinan kertomisen, kirjan tuottamisen, vastaanottamisen ja sen hahmojen maailmaan. Ja tämä maailma limittyy Ellisin kerronnassa oman todellisuutemme kanssa niin monisäikeisesti, että sen selvittäminen vaatisi jo oman messunsa.

Jo Lunar Parkin alkulause viittaa itsestään tietoiseen fiktioon.  ”Sinä imitoit itseäsi kamalan hyvin.” Ellisin teos on tutkielma subjektista, joka hälvenee ja liukuu jossain toden ja harhan rajamailla.  Fiktiivinen kirjalija – kirjallinen Ellis – joutuu kamppailuun menneisyytensä, ja erityisesti isänsä ja isäsuhteensa kanssa. Isän ja pojan suhdetta Lunar Parkissa on verrattu faktan ja fiktion suhteeseen kertomuksessa. Myös kirjailijan oman perhe-elämän kuvaus paljastaa, kuinka monitahoisesta asiasta on kyse.

Ellis joutuu jatkuvasti painimaan sen kanssa, että kokee epäonnistuneensa sekä poikana että isänä. Kirjailija paljastaa romaanissa myös, että hänen isänsä toimi mallina Amerikan psykon häikäilemättömälle päähenkilölle. Sekä isän että Patrick Batemanin hahmot ahdistavat Ellisiä, joka yrittää kehnolla menestyksellä solmia yhteyttä (fiktiiviseen) poikaansa Robbyyn. Suhde menneisyyteen ja nykyisyyteen on kompleksinen siinäkin mielessä, että Amerikan psykossa juppien ja materialismin valossa kuvattu nuoruuden 1980-luku on vaihtunut 2000-luvulla keski-ikään, minkä hyväksyminen tuottaa kirjailijalle vaikeuksia. Suurkaupungin luksussinkkuelämästä on siirrytty idylliseen lähiöön ja vähemmän idylliseen perhe-elämään.

Amerikan psykon materialismiin kuului olennaisesti päähenkilö, joka pakenee ympäröivää todellisuutta sadistisiin tekoihin ja kuvitelmiin. Hän kuvaa tapahtumia epäluotettavasti ja katkonaisesti, ja liukuu pois – samoin kuin Lunar Parkin Ellis, johon ei myöskään pidä kertojana liikaa luottaa. Lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin kulutus on itsetuhoisella kirjailijalla niin kovaa, että kummitustarinan uskottavuus on koetuksella. Kun kirjailija muuttuu epäluotettavaksi, lukija joutuu tekemään hänen työnsä; tavallaan luomaan kertomuksen itse.

Amerikan psykon harhat veivät pois päin todellisuudesta, Lunar Parkissa harhat taas herättävät todellisuuteen. Vaikka Bateman tunnusti tekonsa, häntä ei uskottu. Samoin ei uskota Ellisiäkään. Batemania ei uskottu, vaan hänen tunnustuksiaan pidettiin vitseinä. Lunar Parkin Ellisiä taas ei uskottu, koska hänen päihteiden käyttönsä oli liian rajua. Miten kertoa epäuskoisille, mitä ympärillä tapahtuu? Tämä kysymys liittyy kirjailijan toimintaan ja itseymmärrykseen yleisemminkin. Fiktiivisen Ellisin itsetuhoisuus ja todellisen kirjailijan ”brändi” hankaloittavat molempien sanoman perille menemistä.

Lunar Parkissa viitataan todellisuuteen, jonka harhainen kirjailija yrittää osoittaa toisillekin todeksi. Tehtävää suorittaessaan hän nolaa itsensä kerta toisensa jälkeen ja ymmärtää itsekin omat selityksensä täysin naurettaviksi, vaikka häntä itseään ne eivät naurata ollenkaan.

En paljasta, miten menneisyyden ja muiden haamujen kanssa lopulta käy. Kirjailija löytää itsensä kummittelun keskiöstä yllättävällä tavalla. Kohtaus, jossa Ellis tapaa Miller-nimisen ”manaajan”, joka apulaisineen tutkii ja hoitelee paranormaaleja ilmiöitä (muhkeita palkkioita vastaan muuten), on romaanin avainpaikkoja. Paranormaalien ilmiöiden käsittely on muutenkin romaanin parasta antia. Amerikan psykon materialismi vaihtuu Lunar Parkin kummitustarinassa inhottavalla tavalla realisoituvaan todellisuuteen, joka on siihen verrattuna toista, mutta kuitenkin monessa mielessä samaa laatua.

Ellisin autofiktiivinen ja osittain autobiografinenkin romaani on kiinnostava tutkielma kirjailijasta subjektina sekä faktan ja fiktion suhteesta, todellisen ja epätodellisen sekoittumisesta. Miten tarinat ja hahmot syntyvät ja miten ne elävät elämäänsä? Mikä on kertojan vastuu ja miten kirjoittaja voi joutua sanoistaan vastuuseen? Romaanin tapa käsitellä erilaisia todellisuuksia antaa myös perspektiiviä nykyiseen media- ja internet-kulttuuriin, joissa monet elävät tavallaan toista tai ainakin rinnakkaista elämää erilaisten nimimerkkien ja kirjallisten aliasten takana.

Romaanin nimi, Lunar Park, viittaa kuuhun, joka taivaankappaleena heijastaa Auringon valoa. Valoisa ja pimeä puoli muodostavat arvoituksellisen kokonaisuuden. Samoin jokainen persoona ja identiteetti ovat pohjimmiltaan arvoituksia. Kuun valo, vaikka onkin välillistä, voi kuitenkin paljastaa jotain olennaista asioiden todellisesta tilasta. Aivan kuten Pirates of the Caribbean -elokuvan yöllisessä, kuun valaisemassa avainkohtauksessa sanottiin: ”You’d better start believing in ghost stories… You’re in one”.

Lue myös hyvä kirjoitus Lunar Parkista ja aiempi juttuni Amerikan psykosta. Analyysia yllä mainituista Ellisin kypsän kauden romaaneista voi lukea Naomi Mandellin 2011 toimittamasta kokoomateoksesta, jossa esimerkiksi Henrik Skov Nielsen valaisee havainnollisesti Lunar Parkin Hamlet-viitteitä.

Advertisements