Epätavallisia asioita

Posted on syyskuu 25, 2012

0


Kun muutama päivä sitten kirjoitin ylipitkän jutun Tavallisia asioita, jouduin jättämään lopun kiinnostavan teeman tavallisten asioiden taustasta vähemmälle. Asia tuli mieleeni huomattuani, että katolisen pyhimyskalenterin mukaan 23.9. on pyhän Padre Pion muistopäivä.

Padre Pio statue

Padre Pio ja epätavallinen esimerkki

P. Padre Pio eli Francesco Forgione syntyi Pietrelcinassa Etelä-Italiassa 1887. Hän oli hyvin tunnettu jo kuollessaan 23.9.1968 ja suorastaan sensaatio kun paavi Johannes Paavali II julisti hänet ensin autuaaksi vuonna 1999 ja 2002 lopulta pyhimykseksi. Pion tie pyhimykseksi ei kuitenkaan ollut ruusuinen – kuten ei juuri kenenkään pyhimyksen. Häneen liittyvät erikoiset tapahtumat ja ilmiöt herättivät kiinnostuksen ohella aikanaan paljon epäilyksiä, minkä lisäksi ne aiheuttivat pyhimykselle kovat tuskat.

Kapusiinien konventissa San Giovanni Rotondossa tapahtui kummia vuonna 1918. Ensimmäisen maailmansodan ollessa käynnissä palveluksesta huonon terveydentilan vuoksi maaliskuussa vapautettu veli Pio koki sodan kauhut niin voimakkaasti, että, kuten hän eräässä kirjeessään sanoo, tarjosi itsensä Jumalalle uhriksi ”jotta sota loppuisi”. Samana vuonna syyskuun 20. päivä Pio koki ilmestyksen, jossa Jeesus kertoi hänelle yhdistävänsä hänet kärsimykseensä. Pian Piolle ilmestyivät stigmat eli ristiinnaulitsemisen haavat kämmeniin, jalkoihin ja kylkeen.

En selosta kaikkia tapahtumien yksityiskohtia vaan siirryn ajassa eteenpäin. Piosta tuli tunnettu rippi-isä ja pyhiinvaeltajia alkoi virrata hänen luokseen ja häntä katsomaan. Vatikaanikin oli lähettänyt virkailijoita ottamaan selvää kapusiiniveljestä, joka hengellisten kokemustensa ja näkyjensä ohella oli nähty yhtäaikaisesti kahdessa paikassa (ns. bilokaatio) ja jonka kerrottiin myös parantaneen sairaita. Myös toisenlaisia tarinoita kerrottiin: Pion väitettiin olevan sopimattomissa suhteissa eräiden naisten kanssa. Hänet asetettiin myös tietynlaiseen arestiin, jossa häntä kiellettiin paljastamasta haavojaan. Hän ei saanut toimittaa messua julkisesti eikä ottaa vastaan rippejä (näin määrättiin Vatikaanista 23.5.1931, messukielto kumottiin kaksi vuotta myöhemmin ja rippiasia sittemmin vaiheittain).

Katso P. Pion viimeinen messu YouTubesta: Ultima Misa de San Pio de Pietrelcina.

Miksi Pio joutui tiettyjen vaikutusvaltaisten tahojen epäsuosioon? llmeisesti asiaan liittyy myös taloudellisia seikkoja, sillä Padre Pion kansansuosio sai aikaan myös suuren lahjoitusten virran. Varoilla oli myöhemmin mahdollista perustaa sairaala La Casa Sollievo della Sofferenza.

Pion opetuksissa korostuivat voimakkaasti katumus ja kärsimys, minkä lisäksi hänen nouseva kulttinsa oli paikoin vaikeasti sovitettavissa katolisen kirkon aggiornamento-ohjelmaan (varsinkin myöhemmin 1960-luvulla). Kaikki eivät kaivanneet epätavallista munkkia mukaan kirkon uudistusprojektiin. On epäselvää, millaista tietoa Vatikaanin II konsiilin käynnistänyt paavi Johannes XXIII Padre Piosta sai, mutta häneltä on säilynyt maininta Piosta huijarina. Eikä hän ole ainoa, joka on epäillyt Pion stigmojen aitoutta.

Paavi Johannesta on myöhemmin kritisoitu hänen suhtautumisestaan myös muihin aikansa mystikoihin, joiden merkitys on myöhemmin tullut erittäin suureksi – paljolti Johannes Paavali II:n myötä. Tänään Padre Pio on yksi katolisen maailman suosituimpia pyhimyksiä. Hänen nimellään on perustettu säätiöitä, rukouspiirejä ja paljon muuta. Pyhimyksen kuvia ja patsaita on myyty miljoonittain. Miten kävi niin, että suoranaisen ajojahdin kohteeksi joutunut kiusalliseksi tapaukseksi koettu mies onkin joitain vuosikymmeniä myöhemmin näin korkeassa kansansuosiossa? Käsittääkseni P. Pio liittyy erityisesti melko konservatiiviseen katolisuuteen, mutta ei varmastikaan ainoastaan siihen.

Tavallisen ja epätavallisen jännite

Palaan nyt tämän esimerkin jälkeen asiaan, josta aloitin: jännite tavalllisen ja epätavallisen välillä olennainen osa uskontoa, samoin luonnollisen ja yliluonnollisen. Jos kirkko korostaa liikaa jompaa kumpaa, sen ominaisluonne hälvenee. Tätä ristiriitaa ei voida häivyttää, vaan sen kanssa on opittava elämään. Juuri tämä ulottuvuus saa esimerkiksi Suomen ja Ruotsin kirkot näyttämään erilaisilta verrattuna vaikkapa Afrikan tai Latinalaisen Amerikan kristillisyyteen. Monerniin kehittyneeseen yhteiskuntaan sopeutuneen kirkon muistutukseksi sopii se, mitä teologi Hans Küng on sanonut teoksessaan Christ sein: kirkko voi menettää sielunsa olemalla niin edistyksellinen, että se muuttuessaan epäonnistuu pysymään omana itsenään tai pysyessään konservatiivisuudessan niin muuttumattomana, ettei se uusiudu sellaiseksi kuin sen tulee.

Tietenkin kristinuskossa on kyse ”ihan tavallisista asioista”, kuten piispojen puheenvuoro Rakkauden lahja (2008) muistuttaa. Ja tietenkin myös pyhimykset ovat eläneet suurimmaksi osaksi aivan tavallista elämää. Heistä kerrottaessa kuitenkin usein korostuvat (ehkä suhteettoman paljon) heidän taipaleensa epätavalliset tai erikoiset asiat; juuri ne kuitenkin muistuttavat siitä puolesta, joka kuuluu lähes kaikkien uskontojen olemukseen.

Kirkon tehtävä on muistuttaa, että tavallisessa elämässä on paljon pyhää. Samalla ei kuitenkaan voida unohtaa pyhästä sen toista puolta: sitä puolta joka on yllättävä, outo ja pelottava. Se voi olla pimeyttä tai kirkkautta, jota ihminen ei kestä katsoa. Pyhä voi olla epätavallista ja epäsovinnaista. Mooses riisui pimeässä autiomaassa kenkänsä ja jumalanpalveluksessa lauletaan kerubienkin peittävän kasvonsa Pyhän edessä. Paavali kirjoitti, että Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu (Gal. 2:19). Pyhä ei kysele meidän konventioitamme eikä sitä, mikä vaikuttaa meidän näkökulmastamme kohtuulliselta tai ”järkevältä”.

Haaste

Padre Pion hahmo ja siihen liittyvä teologia on luterilaisille vaikea: vaikka Paavalin ja Pietarin kirjeen (1. Piet. 2:21) sanoihin viitaten voidaankin puhua oman itsen ristiinnaulitsemisesta ja Kristuksen seuraamisesta, on Padre Pion elämäntapahtumien (parantamiset, stigmat, ilmestykset) konkreettisuuden käsittelyyn varsin vähän välineitä. Eikä Pio suinkaan ole ainoa merkillinen tapaus viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta. Vaikka jotkut kriitikot luonnehtivat suomalaista luterilaisuuttakin myyttiseksi taikauskoksi, on tavallisuutta ja tavanomaisuutta melkein viimeiseen asti korostava kansankirkko maailman mittakaavassa suurimmalta osin sieltä salonkikelpoisemmasta päästä – sekä hyvässä että pahassa. Uskonnollisten yhteisöjen ja yhteiskunnan suhdetta kannattaa tarkastella myös tällaisesta näkökulmasta.

Tavallisuus voi olla kirkolle voimavara, mutta myös sudenkuoppa. Tavallinen ei aina ole kiinnostavaa saati pinnalla, toisaalta pelkkien erikoisuuksienkaan varaan ei voida kirkon elämää rakentaa. Samalla, kun kirkon tulee olla osa tavallista elämää, se  ei kuitenkaan voi lakata puhumasta epätavallisista asioista. Ei ole kenenkään etu, jos epätavallisten kokemusten käsittelyyn löytyy tilaa vain kirkollisen kentän reunamilta. Kirkko on pyhä: se edustaa myös toiseutta, outoutta ja epätavallisuutta kaiken tavallisen keskellä.

Mainokset
Avainsanat: ,