Demoneita, onko heitä?

Posted on helmikuu 28, 2013

3


Ylen tämänviikkoinen MOT-ohjelma nosti esiin julistaja Pirkko Jalovaaran toiminnan. Ohjelma on ainakin kirkon piirissä herättänyt keskustelua demoneista ja yleisesti siitä, millaista julistusta ev.lut. kirkon seurakuntien tiloissa voidaan järjestää. Aihe on noteerattu myös muualla mediassa. Kotimaa24-verkkolehden päätoimittaja Olli Seppälä nosti esiin halunsa olla kuulemassa, miten ensi sunnuntaina papit saarnaavat Luukkaan evankeliumin kohdasta 11: 14-26, jossa Jeesus ”ajoi mykästä miehestä pahan hengen”. Muun muassa K24-sivustolla on monia asiaa käsitteleviä kirjoituksia ja asiasta näytetään kirjoittavan tällä hetkellä urakalla. 

MOT-ohjelman perusteella pidän Jalovaaran puheita demoneista ongelmallisina ja vaarallisina. Lähestyn kysymystä antiikin ajattelun, filosofian ja filosofisen psykologian näkökulmasta. Uusi testamentti on kirjoitettu antiikin aikana; jos haluamme ymmärtää, mitä puhe ”demoneista” antiikin ihmisille merkitsi, on syytä perehtyä asiaan tästä näkökulmasta. Jalovaarahan käytti lähteenään juuri Raamattua. Moderni psykologia ei juuri anna välineitä antiikin ajattelun ymmärtämiseen, mutta siitä on paljon hyötyä nykyisessä tilanteessa, jossa moniin mielenterveysongelmiin liittyy uskonnollisen sanaston ja käsitteiden käyttöä. On hyödyllistä tietää, mitä käsitteet alun perin merkitsivät.

Teologia, filosofia ja psykologia

Moderni psykologia, sananmukaisesti ”sielutiede”, syntyi 1800-luvulla. Nykyisin teologit eivät yleensä ole psykologeja ja päinvastoin, mutta antiikissa tieteenalat eivät vielä olleet näin eriytyneet vaan erilaiset mielenhallintaan liittyvät harjoitukset ja teoriat kuuluivat monien teologien kiinnostuksen alaan (nykyisinkin kiinnostus erilaisiin terapiamuotoihin on teologien keskuudessa yleistä). Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa erämaaisät ja lukuisat monastiset kirjoittajat kuten Evagrios Pontoslainen ja Cassianus Roomalainen, jotka kirjoittivat laajasti psykologisista teemoista. Vaikka demonit kuuluivatkin heidän sanastoonsa, aloitan tarkastelun Sokrateesta, joka on antiikin filosofian ymmärtämisen kannalta keskeinen hahmo.

Teoksessaan The Religion of Socrates (Pennsylvania 1994) Mark L. McPherran lähestyy historiallista Sokratesta uskonnollisesta näkökulmasta. McPherran viittaa esimerkiksi siihen, että Sokrateella oli voimakas filosofinen missio, johon hänen uskonnollisuutensa on suorassa yhteydessä. Sokrates kävi keskusteluja oman demoninsa kanssa ja kuuli myös ääniä (esim. Apol. 31c-d; 40a-c). Tässä ei hänen aikanaan eli n. 2,5 tuhatta vuotta sitten ollut mitään erityisen kummallista, vaikkakin Sokrates lienee ollut keskimääräistä ekstaattisempi ja karimaattisempi henkilö.

Kun Platon kertoo demoneista (kr. daímôn), hän kuvailee niitä aina myönteisesti. Antiikin ajattelussa ”demoni” ei ollut kovin arvolatautunut termi. Näin voi päätellä Richard Sorabjin antamasta tiivistelmästä ja teksteistä teoksessa The Philosophy of the Commentators 200-600 AD (vol. 1, Duckworth 2004, s. 403-408). Jako hyviin ja pahoihin demoneihin on peräisin Porfyriokselta, kielteisiä mainintoja on myös Plutarkhokselta. Sorabjin mukaan kristityt erosivat antiikin yleisestä filosofisesta ajattelusta siinä, että he alkoivat pitää kaikkia demoneita pahoina. Kristillisessä jaottelussa demoneista tuli pahoja ja enkeleistä hyviä.

Jätän käsittelemättä kysymyksen langenneiden enkelien muuttumisesta demoneiksi ja miten näiden eri henkiolentojen lajien suhteet antiikissa (ja myöhemmin keskiajalla) hahmotettiin. Demonien olemus ymmärrettiin antiikissa Sorabjin mukaan siten, että ne olivat henkiolentoja (pneumatic bodies), jotka kykenivät ottamaan haluamansa hahmon kuvitelmiensa (kr. fantasma) pohjalta. Antiikissa ei päästy yksimielisyyteen siitä, ovatko demonit olemukseltaan ikuisia.

Enkelit, demonit ja karismaattisuus

Demonit kuuluvat Raamatun käsitteistöön. Nykyisin henkivalloista ja erilaisista parannusihmeistä puhuminen kuuluu nopeasti kasvavaan karismaattiseen kristillisyyteen, jonka vaikutukset tulevat yhä voimakkaammin näkymään Suomessakin maahanmuuton ja muiden vaikutteiden myötä. Vaikka toisin uskotellaan, demonit eivät ole menneisyyttä vaan erilaisiin henkiolentoihin uskotaan edelleen hyvin laajasti esimerkiksi Afrikassa ja Aasissa. Menneisyyttä ne ovat lähinnä pohjoismaisesta tai eurosentrisestä näkökulmasta. Nykyisessä Virsikirjassakin puhutaan enkeleistä sekä ”voimista ja valloista”, mutta nämä erilaiset antiikin henkiolentojen hierarkioita ilmaisevat termit ovat ehkä monien korvissa sulautuneet yleiseen hengelliseen sanastoon muuttuen näin jopa huomaamattomiksi.

Puhe henkiolennoista kuuluu usein myös maahanmuuttajista koostuvien kristillisten yhteisöjen opetukseen. Niiden, jotka haikailevat esimerkiksi afrikkalaista paavia tänään virkansa jättävän Benedictus XVI:n seuraajaksi, kannattaa muistaa tämän edustavan karismaattisen kristinuskon vahvaa maanosaa. Vaikea kuvitella, että tausta ei vaikuttaisi paavilliseen puhetapaan. Suuri osa maailman karismaatikoista on katolisia, tosin myös erilaisiin independet-seurakuntiin kuuluvatkin lasketaan sadoissa miljoonissa (vrt. Suomen ev.lut. kirkon n. 4,5 miljoonaa jäsentä).

Myös enkelibuumia voidaan pitää esimerkkinä ilmiöstä, joka on jälleen nostanut päätään Suomessakin. Erilaisia enkelikokemuksia on käsitelty monissa medioissa ja Lorna Byrnen kirja Enkeleistä hiuksissani (suom. Otava 2009) on tullut melko suurellekin yleisölle tunnetuksi. Antiikin ajattelun näkökulmasta olisi järjetöntä uskoa enkeleihin, mutta ei demoneihin. New Age -ajattelun ja karismaattisen kristinuskon yhä laajempi leviäminen tuo kirkolle haasteen selittää kristillistä perinnettä ja Raamatun sanastoa yhä täsmällisemmin ja eritellymmin.

MOT-ohjelman ansioksi on muutenkin laskettava, että tietoisuus Jalovaara-tyyppisestä toiminnasta lisääntyy (myös kirkon itsensä piirissä). Vielä olisi tarvetta välineille käsitellä asioita kriittisesti ja avoimesti. Kirkon tulee myös ottaa tosissaan se, kuinka moni tulee sen tiloihin hakemaan apua. Kirkko on vastuussa siitä, millaiseen käyttöön se tilojaan antaa ja mitä se näin viestittää. Ihmisten hätä ei kuitenkaan katoa sillä, että Jalovaara julistetaan pannaan. Pahimmassa tapauksessa heidän tielleen osuu vieläkin tiukempi julistaja ja he valuvat kokonaan kirkon ulottumattomiin. Miten vastata vastuullisesti heidän kysymyksiinsä?

Erikoistehosteita ja muita erikoisuuksia

Mielikuvat demoneista vaikuttavat selvästi käytävään keskusteluun. Ajatus sarvipäisistä henkiolennoista, jotka rapistelevat ullakolla muovipusseja ja ulvovat öisin olisi ollut myös monen antiikin ajattelijan kannalta naurettava. Jos haluamme ymmärtää Uuden testamentin ja varhaisen kristinuskon aikaista ajattelua, meidän täytyy luopua omista mielikuvistamme. Antiikin kirjoittajat eivät esimerkiksi olleet nähneet 1970-luvun Manaaja-elokuvaa.

Nykyisin varhaiskristillisyyden tutkimuksessa selitetään kristinuskon suosiota ja leviämistä eksorsismien eli manausten toimittamisella. Jeesushan kuvataan evankeliumeissa parantajana, joka lähettää myös opetuslapsensa ajamaan ulos ”saastaisia henkiä” (esim. Mark. 6:7). Usein käytetty ilmaus saastaisesta hengestä on pneûma akátharton, jota käytetään esim. kohdissa Matt. 12:43; Mark. 1:23; 5:1. Luukas 11:14 sen sijaan puhuu kirjaimellisesti demonista (daimôn) ja Apostolien teoissa (16:16) hän kertoo tietäjähengestä (pneûma pythôn), joka oli Paavalia seuranneessa tytössä. Aiheen kannalta kiinnostava kohta on Mark. 9:20: He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki (pneûma) heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Nykylukijalle kuvaus tuo mieleen epilepsian, antiikin ajattelussa oli kuitenkin tavallista selittää erilaisten asioiden tapahtumista tällaisilla käsitteillä (edelleen ajattelematta Manaaja-elokuvaa).

Vaikka diagnostiikka on sittemmin kehittynyt, on antiikin puhe demoneista järkevää nykyisestäkin kokemusmaailmasta käsin, jos luovumme populaarikulttuurin luomista mielikuvista. Antiikin ajattelussa daimôn oli tapa selittää mielen psykologisia ja henkisiä mekanismeja. Kun nykyisinkin puhutaan hengellisestä elämästä, se tarkoittaa juuri toimintaa, joka ei ole ruumiillista. Vaikka demoneilla oli ”hengellinen ruumis”, ne eivät olleet materiaalisia. Kun esimerkiksi retriiteissä ja muilla kursseilla luetaan suurten hengellisten opettajien tekstejä, huomataan miten terävästi joku 300-luvulla elänyt erakko osasi kirjoittaa erilaisista mielenliikkeistä, tunteista, keskittymisestä ja sen vaikeuksista sekä monista muista seikoista, joiden kanssa nykyäänkin on tultava toimeen. Esimerkiksi Evagrioksen ja Cassianuksen tekstit ”pahoista ajatuksista” muotoutuivat myöhemmin opetukseksi seitsemästä kuolemansynnistä. Heidän diagnostiikkansa ei pidä soveltaa puhuttaessa nykyisessä mielessä esimerkiksi mielisairauksista vaan sillä on annettavaa keskusteluun syömisestä, ylpeydestä, ahneudesta, kateudesta ja niin edelleen. Nämä samat ”demonit” vaivaavat ihmisiä edelleen.

Monastisessa kristillisessä kirjallisuudessa korostuu ajatusten puntarointi. Varhaisen kirkon teologit ja filosofit ymmärsivät, mikä valtava kapasiteetti ihmismieleen sisältyy. Ehkäpä juuri siitä syystä mielenhallinnan mekanismien kehittäminen kiinnosti monia: se oli myös taistelua demoneita vastaan. Taustalla on vahva arvostus mielen kykyjä kohtaan.

Antiikin ajattelijoilta voidaan oppia myös, että mieli tuottaa tehokkaasti toivottuja mielikuvia. Hädässä oleva ihminen todella uskoo vielä saavansa avun, vaikka järkisyyt viittaisivat muuhun. Kirkon on edelleen kannettava vastuunsa hädässä olevien auttamisesta ja sairaiden puolesta rukoilemisesta. Kun se tuntee oman perinteensä ja valvoo mitä seurakuntien tilaisuuksissa opetetaan, sen on mahdollista ohjata apua tarvitsevat myös muiden ammattilaisten luo.

Lue myös vanha juttuni Manaajalle töitä.

Advertisements