Omatunto, konflikti ja kommuunio

Posted on heinäkuu 18, 2013

2


conflictNoin kuukausi sitten olin Strasbourgin ekumeenisessa instituutissa kuulemassa luterilais-katolisten keskustelujen tuoreesta hedelmästä From Conflict to Communion: Lutheran–Catholic Common Commemoration of the Reformation in 2017 (LML, 2013; luettavissa täällä). Hankkeen idea oli historian kirjoittaminen yhdessä reformaation osapuolten, luterilaisten ja katolisten, kesken. Instituutin johtaja, professori Theo Dieter nosti esiin asiakirjan kannan, että katolisen opetuksen näkökulmasta Luther teki oikein toimiessaan kiistassa omatuntonsa mukaan (s. 83). Ekumeeninen näkökulma tuokin konfliktin ymmärtämiseen tärkeän ulottuvuuden, vaikka muistuttaa samalla siitä, mihin omantunnon seuraaminen voi johtaa.

Asia tuli uudelleen mieleeni viime päivien keskustelujen jälkeen. Ministeri Päivi Räsäsen (kd) lain noudattamisen ja vakaumuksen suhdetta yhdeltä osaltaan käsitellyt kansanlähetyspäivillä pidetty puhe herätti joissain piireissä ihmetystä, toisaalla inhoa ja kolmansilla suoranaista pakokauhua. Piispoilta tivattiin, onko kirkko tosissaan siinä, että Jumalaa pitäisi ”totella enemmän kuin ihmistä” (Ap. t. 5:29).

Ongelmallinen omatunto

Kirkon johdolla oli painetta sanoutua irti Räsäsen puheista, vaikka hänen kantansa pääasiassa edusti luterilaista esivalta-ajattelua. Oliko jollekin muka yllätys, että kirkko on aina opettanut Jumalan olevan korkein auktoriteetti? Sen tiedossa ei ole oikeusastetta, jolle viimeisestä tuomiosta voi valittaa. Valitettavaa tai ei, näin se on.

En kommentoi tässä Räsäsen puhetta erityisesti tai mene syvemmälle luterilaiseen regimentti- eli hallintavaltaoppiin tai Kirkkolakiin (jonka muuten hyväksyy Suomen eduskunta, tiedoksi niille jotka vilpittömästi epäilevät kirkon esivaltauskollisuutta). Sen sijaan haluan sanoa muutaman sanan omatunnosta, joka asiana toki liittyy Räsäsenkin puheeseen ja jonka merkityksestä kirkkokin on vuosisatoja vuolaasti puhunut.

Luterilaisesta näkökulmasta omatunto on äärimmäisen keskeinen osa ihmistä. Omatunnon ”äänen” sanotaan olevan jopa Jumalan puhetta ihmisessä. Vaikka omatunto voikin turtua, se edustaa lankeemuksesta huolimatta jollain tapaa ihmisyyden puhtaimpia puolia. Luterilaisen tunnustuksen mukaan vain usko voi olla hyvän omatunnon perusta (CA, XX, 15).

Kirkkohistoriasta on jäänyt mieleeni, että nuori Luther oli hyvin omatunnontarkka augustinolaisveli, joka ripittäytyi pienimmistäkin synneistänsä. Hänen vanhemmalla iällään kirjoittamistaan teksteistä sekä virallisista luterilaisista tunnustuskirjoista näkyy tämä sama omantunnon merkityksen korostaminen. Luterilaisen opetuksen tunnuspiirre on, että paavi tai kirkko eivät voi sitoa kirkkokansan omiatuntoja uskomaan jotain, mistä ei ole selvää Jumalan ilmoitusta (esim. CA 26). En mene tähän tarkemmin, asiaan liittyvät esimerkiksi pyhien avuksihuutaminen, aneet sekä eräät muut (varsinkin silloisen) katolisen kirkon tavat ja opetukset.

Voidaan sanoa, että luterilaiset ovat aina olleet tarkkoja omatuntoon liittyvissä kysymyksissä; koko luterilaisuuden synty liittyy From Conflict to Communion -asiakirjan mukaan siihen, etteivät Luther kumppaneineen voineet, eikä heidän olisi pitänytkään, toimia omatuntonsa vastaisesti. Tässä asiassa luterilaisuus liittyy vahvasti ja ekumeenisesti läntiseen perinteeseen.

Omatunnon ääni

Lännen kirkon tärkeimpiin teologeihin kuuluva Tuomas Akvinolainen (k. 1274) opetti omatunnosta sen olevan käytännöllisen järjen akti, erottelu, joka määrittää arvoarvostelman jonkin teon moraalisesta luonteesta, so. onko   teko hyvä vai paha (De Verit., Q. xvii, a. 2). Tuomaan aikana keskusteltiin muun muassa siitä, onko omatunto intellektiin eli ymmärrykseen vai tahtoon kuuluva asia. Tuomas sijoittaa sen intellektiin, mikä liittää hänet tältä osin platonistiseen perinteeseen, jonka oli omaksunut myös aihepiirin kannalta keskeinen kirkkoisä Augustinus (k. 430). Tähän perinteeseen Lutherkin augustinolaisena liittyi.

Modernissa katolisessa teologiassa omatunto on jopa pelastumisen ehto. Ei-kristillisiä uskontoja käsittelevän Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjan Nostra aetate (ks. kohta 2) mukaan ne, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia, voivat saavuttaa pelastuksen tilan omatuntonsa perusteella, so. noudattamalla sisäistä vakaumustaan ja oikeudentuntoaan (ks. myös Johannes Paavali II:n kiertokirje Veritatis splendor, kohdat 54-64). Tämä on erittäin painokkaasti sanottu: evankeliumin ohella omatunto on pelastuksen ehto.

Katolisen kirkon katekismus käsittelee omatuntoa laajasti, usein rakkaudesta ja ihmisen arvosta käsin. Sen mukaan ”ihmisen on aina toteltava omatuntonsa varmaa ratkaisua” (§1790), eikä häntä saa pakottaa toimimaan vastaan omatuntoansa (§1782). Vatikaanin II konsiiliin viitaten omatunnon käsittely alkaa katekismuksessa juhlallisesti: ”Omantunnon syvyydessä ihminen löytää lain, jota hän ei itse anna itselleen vaan jota hänen täytyy totella. (…) Omatunto on ihmisen salaisin ydin ja pyhäkkö. Siellä hän on yksin Jumalan kanssa, ja sen sisimmässä kaikuu Jumalan ääni” (§1776).

Omatuntoa on käsitelty paljon myös luostari- ja askeettisessa kirjallisuudessa. Omatunto, conscientia, on munkin tai nunnan peili Jumalan, veljiensä ja sisartensa edessä. Sen tutkiminen on hänen päivittäistä työtään ja sen puhtaus koko elämän tavoite. Vaikka varhainen luterilaisuus suhtautui omatuntoon luostarielämän yhteydessä varauksellisesti, se ei tehnyt sitä tinkiäkseen omatunnon seuraamisen tärkeydestä.

Myös monet heistä, jotka eivät tunnusta Jeesusta Jumalan Pojaksi, pitävät häntä tärkeänä omatunnon opettajana. Vuorisaarnan henki on omatunnon henki, jota perinnäissäädökset ja auktoriteetit eivät voi taltuttaa. Totuus ja tie oikeaan toimintaan löytyvät tämän näkemyksen mukaan ihmisen sisimmästä. Omatunnostaan vastaa jokainen itse.

Kirkon ääni

Kirkon tulisi mielestäni nykyajassa entistä enemmän puhua omatunnon kuuntelemisen puolesta. Tämä ei ole helppo tehtävä, eikä yksinkertainen aihe. Toiset varoittelevat väärinkäytöksistä ja ongelmista, jos omatunnonvapauksia sallitaan liikaa. Toiset taas ahdistuvat, jos tai kun systeemi kävelee heidän ylitseen. Kirkkolaivan on haettavaa suuntaa Skyllan ja Kharybdiksen välissä.

(Ääriesimerkki aiheesta on, että julmat diktaattorit haluavat sammuttaa kansalaistensa omatunnon ja näin ”jalostaa” ihmiset systeeminsä mukaisiksi. Ei turhia kysymyksiä ja epäilyjä hallitsijan ja hallinnon ratkaisuista ja arvoista. Jos omatunto ei vaikene, vaiennetaan ne, jotka siitä toitottavat.)

Kirkon perinteeseen ei sovi lähteä mukaan puheeseen, jossa omatunnon kuuntelemisen merkitystä vähätellään. Päinvastoin kirkon tulee tukea ja ohjata jokaista jäsentään omatuntonsa kuuntelemisessa. Omatunto on yhteinen alue niin yritysjohtajien osingoista ja muista ratkaisuista kuin lääkärien ja potilaiden oikeuksistakin keskusteltaessa. Omatunto on ihmisyyden erityispiirre ja kaikkia yhdistävä tekijä, joskin eri kulttuureissa toki omanlaisensa.

Sopisivatko omatunto ja politiikka paremmin yhteen kuin uskonto ja politiikka?

Omatunto on aiheuttanut yksilöille ja yhteisöille ongelmia kaikkina aikoina, mutta mitä muuta ihminen todella voi tehdä kuin seurata sitä, minkä oikeaksi kokee. Joskus se vie ongelmiin, eikä kirkkokaan ole niiltä välttynyt kuten From Conflict to Cummunion muistuttaa.

Konfliktista kommuunioon

Omatunto voi joutua konfliktiin vallitsevien arvojen kanssa. Konfliktista on kuitenkin mahdollista päästä jälleen kommuunioon, yhteyteen toisten kanssa. Tätähän latinan con-scientia oikeastaan tarkoittaa. Yhteys merkitsee yhteistä tietoa ja jaettuja arvoja.

Jokaisen omatunnon kunnioittaminen on niin korkea arvo, että vain tämän päämäärän saavuttamisen hankaluus vetää sille vertoja. Ekumeenikoilla ja poliitikoilla on ratkaistavinaan samantyyppisiä kysymyksiä. Kummallakin alueella kohdataan se tosiasia, että toisen ihmisen ja toisen yhteisön vakaumusta todella tulee kunnioittaa. Jos se olisi helppoa, eläisimme jo kommuuniossa vailla konflikteja.

Mainokset