Merirosvoja ja marttyyreita

Posted on lokakuu 7, 2013

0


Politiikantoimittaja Timo Haapala (MTV) kiinnitti viime perjantain Pressiklubissa huomiota Greenpeace-aktivisteihin, jotka öljylauttaa vallatessaan otettiin kiinni ja joille esitutkintavankeuden aluksi luettiin Venäjällä syytteet merirosvouksesta. Haapalan mukaan on erikoista, että kansainvälinen organisaatio Greenpeace ensin organisoi tällaisen tempauksen, mutta ei sitten tee edustajiensa eteen mitään kovin merkittävää vaan apuun kaivataan heti valtioita ja veronmaksajia. Saamastaan mediahuomiosta Greenpeace toki ottaa kaiken irti. Venäjällä vankeudessa viruvat aktivistit ovatkin omiaan herättämään muun maailman sympatiat: nuoko muka merirosvoja?! Mikä venäläisiä vaivaa!

Täyttyivätpä tunnusmerkit tai eivät, Haapalan huomio ansaitsee papukaijamerkin – mutta ei sen takia, että lintu on perinteinen merirosvon tunnus vaan siksi, että hän lausui julki tapaukseen olennaisesti liittyvän jännitteen. Varsin ylilyöviltä vaikuttavien syytteiden luennassa aktivisteille jaettiin myös marttyyrien kruunut, julkisuuden seppeleet, joiden loistoa kuitenkin himmentää se, että aktivistien kohtelua kritisoidaan äänekkäästi ja apuun vaaditaan korkeita voimia aina valtion johtoa myöten.

Ylen Sanna Ukkola kiinnitti juuri terävästi huomiota poliitikkojen rooliin lainsäätäjinä ja reagoinnista tällaisiin tapauksiin (Laittomuuksia luvan kanssa). Mielestäni myös Greenpeacen vastuusta pitäisi keskustella enemmän. Rikoksiin tai harmaalle alueelle yllyttäminen, olipa päämäärä kuinka jalo tahansa, on aina ongelmallista. Ukkola pohtii tematiikkaa hyvin.

Toivon tietysti, että asia selviää parhain päin eikä aktivisteja tuomita merirosvoina lähes kahdeksi vuosikymmeneksi venäläiseen rangaistuslaitokseen tekojaan sovittamaan. Toivottavasti ”merirosvokertomus” ei muutu moderniksi marttyyripassioksi.

Puolivakavissani olen kuitenkin näkevinäni merkkejä siitä, mihin suuntaan marttyyrius (jos siitä nyt tässä yhteydessä voidaan puhua) on muuttumassa. Ja jäljet pelottavat. Tämän kehityksen kääntämiseksi tahdon seuraavassa tarjota kaiken asiantuntemukseni kaikkien hyvien asioiden puolesta kamppailevien käyttöön kertomalla muutaman esimerkin siitä, mitä marttyyrius antiikin maailmassa oli ja mitä se kristillisessä perinteessä edelleen tarkoittaa.

Marttyyrien piirteitä

Ennen aikaan marttyyrit nimittäin olivat sellaisia, että jouduttuaan vankilaan he lähettivät sieltä kirjeitä, joissa ylistivät asiaansa ja kuvasivat kärsimyksiään paitsi vuolaasti, myös ehkä hieman yläviritteisesti. Esimerkiksi apostoli Paavalin kirjeistä jotkut on kirjoitettu vankilasta. Hän rohkaisee seurakuntalaisiaan pysymään lujina, sillä hän itsekin on evankeliumin tähden parhaillaan lujilla, mikä on itse asialle hänen mukaansa suureksi hyödyksi. Kärsimys kruunun kirkastaa.

Kärsimykset on tietenkin kestettävä, sillä ne tuovat marttyyrin asialle arvokkuutta. Marttyyri kärsii missionsa tähden. Hän ei kritisoi oikeuslaitosta vaan pitää kärsimystään suorastaan taivaan lahjana. Kärsimys mahdollistaa niin vahvan todistuksen antamisen, että se tekee vaikutuksen kaikkiin, jotka siitä kuulevat. Oikeusmurha on marttyyrille vasta lämmittelyä ennen areenalle nousemista.

Valituksen sijaan marttyyrin tulee puhua kärsimyksestään arvokkaasti ja kohtalostaan ylevästi. Tuomitsijoihinsa ja muihin väärämielisiin hän suhtautuu hyväntahtoisesti kuten protomarttyyri Stefanos Apostolien tekojen alussa (luku 6) pyytäessään Jumalalta armoa kivittäjilleen: anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä tekevät. Marttyyri on moraalisesti kivittäjiensä yläpuolella ja käyttäytyy loppuun asti arvokkaasti sortumatta alatyylisiin ilmauksiin, aneluun tai minkään laisiin karkeuksiin.

Marttyyrin kruununsa ehkä kiiltävimmäksi on aikanaan omatoimisesti kiillottanut Antiokian piispa Ignatios ensimmäiseltä vuosisadalta. Kun häntä vietiin Roomaan areenalle petojen eteen uskostaan todistamaan, hän ehti matkalta kirjoittaa pinkan kirjeitä, joissa kuvailee yksityiskohtaisesti kohtaloaan jauhautua pian petojen hampaissa. Ignatios myös varoittaa Rooman seurakuntaa yrittämästä pelastaa häntä. Areena on hänen päämääränsä, mahdolliset interventiot vain pilaisivat kaiken. Älkää siis turhaan vaivautuko!

Marttyyriksi ei pidä pyrkiä

Ignatioksen intohimoinen suhtautuminen raakaan kuolemaansa herätti närkästystä jo antiikissa. Marttyyrien ihailua ja jäljittelyä tuli muutenkin tarve toppuutella, mikä näkyy monissa varhaiskristillisissä teksteissä. Esimerkiksi Polykarpoksen marttyyrion luvussa neljä kielletään ylistämästä niitä, jotka ovat oma-aloitteisesti hankkiutuneet marttyyreiksi.

Vaikka marttyyrien ”veri on kristittyjen siemen”, kuten karthagolainen teologi Tertullianus kirjoitti (Apol. 50, 14) 190-luvun lopulla, ja marttyyrit toivat varhaiselle kirkolle runsaasti näkyvyyttä, antiikin kristityt kiistelivät paljon siitä, onko kuolemaan johtavassa todistuksen antamisessa mieltä. Merkittävänä suunnannäyttäjänä keskustelussa pidetään kirkkoisä Augustinuksen linjausta teoksessa De Civitate Dei (I, 17—23). Augustinus torjui kovin sanoin itseaiheutetun marttyyriuden ja kuoleman tavoittelun.

Miksi suhtautuminen marttyyriuteen siis yhtäkkiä muuttui? Vastaus on yksinkertainen. Marttyyriudessa, varsinkaan itse aiheutetussa sellaisessa, ei ole mitään järkeä. Tämä on Augustinuksen keskeinen idea. Mikä siinä sitten mättää?

Omatekoinen marttyyri ei ajattele kokonaisuuksia ja asioiden mittasuhteita, ei perhettään, ei tulevaisuuttaan. Hänelle on tärkeintä päästä esille, saada todistaa näkyvästi asiastaan (kreikan martyrein tarkoittaa juuri todistamista). Kirkon marttyyrikiellossa olennaista on juuri se, että marttyyri itse ei saa olla aktiivinen. Todellinen marttyyri on aina uhri.

Rauhanomaisuus kunniaan

Pasifismin ja rauhanomaisuuden puolesta puhuva amerikkalainen teologi Stanley Hauerwas on kirjoittanut marttyyriudesta kiinnostavasti teoksessaan The Peaceable Kingdom (1983). Hauerwasin mukaan gift of martyrdom, marttyyriuden lahja, astuu kuvaan vasta kun oma näkemys on rauhanomaisin keinoin tuotu julki ja siihen kuuluu olennaisesti se, ettei marttyyri tee vastustajilleen vastarintaa. Marttyyri ei voi olla aggressiivinen riehuja vaan hän seisoo asiansa puolesta molemmat poskensa vuorotellen kääntäen, kunnes vastakoneisto mahdollisesti lopulta jyrää hänet.

Marttyyri voinee siis Hauerwasin teoriaa seuraten vielä kahlita itsensä suojelukohdetta kyntämään lähdössä olevaan traktoriin, mutta hän ei voi ryhtyä moukaroimaan sitä, kuljettajasta puhumattakaan, ja käydä lopulta vielä paikalle saapuvan virkavallankin kimppuun. Marttyyri uhraa itsensä, hän ei riehu ja vahingoita muita. Varhaiskristillisiin marttyyripassioihin perehtynyt lukija muistaa kuitenkin täydentää rauhanomaisuuden vaatimusta sillä, että varhaiset marttyyrit jonkin verran kuitenkin kamppailivat petoja, gladiaattoreita ynnä muita vastaan areenalla.

Papukaijamerkki ja järjestön vastuu

Haapalalle myöntämäni papukaijamerkin perusteena toimii siis kristillinen oppi, jonka mukaan todellinen marttyyrius ei voi olla itse aiheutettua. Nykyisessä mediakulttuurissa kirkkokin voisi entistä enemmän puhua tästä ja siitä, miten marttyyriuden tavoittelu voi lopulta kääntyä kandidaattia itseään vastaan. Vaikka todelliset marttyyrit ovat aina uhreja, eivät kaikki uhrit ole marttyyreja. Marttyyriuden lahjaa ei ole varattu kaikille. Tämä ei luonnollisestikaan sulje pois tuen osoittamista ja solidaarisuutta vaikeassa tilanteessa olevia ja omatuntonsa mukaan toimivia kohtaan – olipa tilanne itse aiheutettu tai ei.

Muuten olen sitä mieltä, että Hauerwasin hengessä joku voisi kirjoittaa kirjan: ”The Greenpeaceable Kingdom”. Teoksessa voisi pohtia marttyyriuteen liittyvien kysymysten ohella erilaisten toimintatapojen oikeutusta, päämääräetiikkaa ja sitä, mikä on järjestön vastuu lippunsa alla purjehtivista aktivisteista, heidän turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan. Vai onko kaikki vain ilkeiden viranomaisten syytä?

Advertisements