Spektaakkeleja kansalle

Posted on marraskuu 27, 2013

0


TV: spektaakkeleja kansalle olohuoneisiin. Kuva: Wikimedia Commons.

”Spektaakkelien yhteiskunta on kuin muistinsa menettänyt. Sillä ei ole historiaa eikä tulevaisuutta. On vain ikuinen nyt.” kirjoitti Saska Saarikoski Hesarissa 24.11.2013. Kolumnissa on monia osuvia huomioita nykyisestä mediakulttuurista, jossa kohut seuraavat toisiaan mutta suuret kokonaisuudet eivät jäsenny: uutiset jäävät viihteellisten hupipätkien ja uusien spektaakkelien jalkoihin.

Saarikoski kiinnittää huomiota siihen, että modernia yhteiskuntaa kannatelleet tukipylväät kuten ay-liike, tiedotusvälineet ja kirkko horjuvat. Postmoderni pirstaleisuus on iskenyt kovaa niiden kivijalkaan, ja mureneminen jatkuu joka hetki.

Ay-liikkeestä en osaa sanoa, mutta mediassa ja kirko(i)ssa on näkyvissä myös vakavasti otettavaa vastarintaa spektaakkeleille. Myös koulusta kuuluu ääniä, että jatkuvat audiovisuaaliset ärsykkeet eivät olisikaan oppimisen kannalta optimaalisia vaan aiheuttavat muun muassa keskittymis- ja muita ongelmia (Kai-Ari Lundellin blogi).

Ennen oli sellaista, että välillä oli tylsää. Kun ei jaksanut lukea kirjaa tai lehteä tai lähteä ulos, TV:stäkään ei välttämättä tullut mitään kiinnostavaa sillä hetkellä. Nykyisin näin ei juuri käy: aina joku on laittanut Facebookiin tai Twitteriin mielenkiintoisen linkin tai kommentin ja lähes kaikki TV:n sisältökin on nähtävissä netissä koska tahansa.

Joku on koko ajan jotain mieltä jostain ja haastaa muita miettimään näkökulmaansa. Sinänsä tietysti hyvä, mutta onko liika liikaa? Joka ilta on nykyisin potentiaalinen homo- tai islam-ilta. Spektaakkelit voivat saada alkunsa mistä vain ja koska vain. Ja vaikka tämä logiikka on periaatteessa tiedossa, uusi kohu yllättää meidät aina kuin talvi autoilijat. Joskin paljon useammin.

Niin, vastakulttuurista. Olin toista viikkoa sitten puheenjohtajana Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran symposiumin sessiossa, jossa käsiteltiin hiljaisuutta ja retriittiliikettä Suomessa. En mene sisältöön sen enempää, mutta näen hiljaa olemisen suosion myös yhtenä reaktiona jatkuvaan ärsyketulvaan.

Moni haluaa olla hiljaa. Ilman TV:tä, tablettia, älypuhelimia ja tilapäivityksiä. Voitteko kuvitella? Retriitti ei silti ole haikailua 1990-luvulle, kyse on paljon tällaista retroilua syvemmästä.

Media on kuin Jumala. Ihminen ei kestä katsoa sitä kovin kauaa, vaan omaksi parhaakseen on parempi pysyä sen kirkkauden selkäpuolella (näin Mooseksen elämää soveltaakseni, 2. Moos. 33:21–23). Jos nykyään haluaa ryhtyä erakoksi, riittää että lopettaa netinkäytön.

Vaikka olen ollut retriitissä vain kerran ja siitäkin alkaa olla jo aikaa, olen vakuuttunut toiminnan tehosta ja tulevaisuudesta.

Kirkossakin kannattaisi kehittää toimintaa ja jumalanpalveluksia enemmän hiljaisuuden kuin konserttien ja spektaakkelien suuntaan. Jälkimmäisiä on maailma pullollaan, mutta hiljaisuudesta on pulaa.

Jos kirkko haluaa olla aito vastavoima nykymenolle, hiljaisuuden korostaminen sopisi yhdeksi välineeksi hyvin. Ennen kirkoissa oli asehuoneet, jonne välineet jätettiin. Nykyään voisi olla lokerikko, jonne kännykät saisivat jäädä hetkeksi eroon isännistään. (Vai ehkä pitäisi sanoa orjistaan…)

Kirkko on aina vastustanut sellaista harhailevaa silmää, joka lukee kaikenlaisia juttuja satunnaisesti. Siksi tekstit on järjestetty kirkkovuodeksi ja muutaman jakeenkin mittaista pätkää luetaan ääneen ja selitetään tarvittaessa pitkästikin.

Sinällään ei ihme, että salit ovat tyhjentyneet tasaisesti. Kuka nyt jaksaisi istua hiljaa ja kuunnella parin minuutin mittaisia tekstejä ja rukouksia, huh huh, eihän sellaista nyt voi keneltäkään vaatia. Eikö pappi voisi mieluummin kertoa hauskoja vitsejä ja laulaa Suomi-poppia farkkutakissa? Tulisi kirkkokin nykyaikaan ja lopettaisi turhan pohtimisen.

Lisää konsertteja ja spektaakkeleita myös kirkkokansalle, niin ei tule ikäviä hiljaisia hetkiä. Tiedättehän, niiden aikana voisi joutua miettimään sellaisia vastenmielisiä asioita kuin Jumala, lähimmäisen hätä tai Kristuksen kärsimys. Eikä nykyihminen kuulemma halua sellaista. Tämähän on selvää, näitä asioita ei missään nimessä pidä pohtia hiljaisuudessa vaan konsertti on niiden käsittelyyn ylivoimaisesti paras paikka.

Jokainen omanarvontuntoinen kirkonuudistaja tajuaa mainita, että perinteinen jumalanpalvelus on tullut tiensä päähän. Ja perusteethan ovat vankat: ihmiset eivät jaksa olla hiljaa niin kauan, että evankeliumit ja esirukoukset saadaan luettua. Toimiin on siis ryhdyttävä. Seurakuntalaisille pitää keksiä kaikenlaista puuhailua, jotteivät he vain ehtisi olla hiljaa.

Ideassa on vain se huono puoli, että messun hiljaisuus ei oikeasti ole passiivista. Esimerkiksi TV:n katselu on paljon passiivisempaa, mikä on helppo todentaa ihmiskokein. Jos testihenkilö jätetään yksin kotiin, miten pian hän näppää näköradion tai tietokoneen päälle? Kirkossa voi kuitenkin istua puolitoista tuntia ilman mitään elektroniikkaa.

Hiljaisuus pitää nähdä aktiivisuutena.

Hiljaisuus liittyy myös siihen, mistä Saarikoski käytti ilmausta ”ikuinen nyt”. Varsinaisesti hän viittaa spektaakkeleihin, ja pidän hänen analyysiään niiden osalta oikeana. Tarkoitan nyt kuitenkin toista asiaa.

Ikuinen nyt eli nunc aeternum on kristillisen perinteen mystiikassa liitetty taivaaseen ja Jumalan näkemiseen. Kun mennyttä ja tulevaa ei ole, on vain jatkuva ”nyt”. Taustaltaan ajatus on augustinolainen. Pyhällä Augustinuksella (k. 430) tämän ajan ”nyt” on vain alati ohikiitävä välivaihe menneen ja tulevan välissä, tätä hän selostaa teoksensa Tunnustukset loppupuolella. Nykyhetki häviää yhtä nopeasti kuin kohu mediassa vaihtuu seuraavaan, näin nykyaikaista kielikuvaa soveltaen.

Varsinainen ”ikuinen nyt” sen sijaan ei karkaa mihinkään. Se pysyy. Augustinolainen aikakäsitys huipentuu ajan tai historian täyttymykseen, mistä monet messun sanamuodot muistuttavat.

Kirkossa ”ikuinen nyt” ei ole spektaakkeli eli spectaculum (vapaasti kääntäen ’katseltava’) vaan nunc aeternum on visio, näky, johon verrattuna viihteelliset uutiset ja keinotekoiset kohut ovat kiinnostavia kuin eilinen sanomalehti.

Advertisements