Joulupakina

Posted on joulukuu 27, 2013

0


Vaikka Charles Dickensin Joululaulu onkin täyttä siirappia, sen kuva jouluhengestä on monella tapaa sympaattinen. Roope Ankan esikuva, liikemies Ebenezer Scrooge saa jouluaattona neljä odottamatonta vierasta, jotka näyttävät hänelle erilaisia kuvia joulusta. Dickensin pareneesin mukaan kamelin on helpompi mennä neulansilmästä kuin rikkaan kitupiikin viettää joulua oikein. 

Dickensin vinkki on, että joulua kannattaa lähestyä rikkauden ja köyhyyden dialektiikan kautta. Siinä on vain se huono puoli, että saattaa mennä enemmän sekaisin kuin alunperin oli. Niin kävi vanhalle Scroogellekin. Joulun henkeen kuuluu, että asioiden järjestys muuttuu. 

Rikkaan joulu

Kauneimmassa joululaulussa sanotaan: luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana. Tätä laulaessa aina muistan, ettei joulu ole vain yksin köyhien juhla vaan myös rikkaiden. Jouluisin tavataan puhua kauniisti köyhistä, syrjäytyneistä ja unohdetuista, mutta harvoin kuulee puhuttavan rikkaiden joulusta. Joulun todellisia unohdettuja ovatkin rikkaat – eivät suinkaan köyhät! Ehkä aihe on tabu tai sitten ei muusta syystä ole muodikasta sanoa, että Kristus tulee myös rikkaiden luo. Kuulit oikein: niiden luo, joilla on jo liikaa kaikkea eivätkä mukamas tarvitse enää mitään. 

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo, että jolla on, sille annetaan ja jolla ei ole, otetaan senkin vähä pois (Matt. 4:25). Toisaalta hän sanoo köyhiä autuaiksi (Luuk. 6:20). Itse hän ei liene ollut kaikkein köyhimpiä, sillä hänellä oli muun muassa arvokas paita ja hän osasi lukea. Luulen, että historiallisen Jeesuksen köyhyyttä on tavattu romantisoida ja ylikorostaa. Onhan köyhä messias keskiluokkaista sympaattisempi. 

Rikas messias ei voi olla. Abraham oli rikas, Mooses oli Egyptin prinssi ja Muhammad menestyi myös liikemiehenä. Rikas profeetta vielä menettelee (sellaisiahan on edelleenkin), mutta messiaansa kansa tahtoo köyhinä. Poor messiah, true messiah. 

Tai voihan messias sittenkin rikas olla. Pyhä Paavalikin todistaa, että tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9) Rikas siis tuli köyhäksi, jotta köyhät voisivat rikastua. Jonkinlainen köyhäinapu näyttää olevan kyseessä, tosin Paavali ei näytä puhuvan rikkaudesta ja köyhyydestä taloudellisessa mielessä vaan jotenkin metafyysis-teologisesti antaa ymmärtää, että Kristuksen köyhyys tekee muistakin köyhistä rikkaita. Köyhillä näytetään viittaavan kaikkiin ihmisiin. Myös rikkaisiin. Köyhä – c’est moi. 

Tyhjät kädet

Jokainen on tietysti köyhä, jos Jumalaan verrataan. Aiheesta on tehty myös kauneimpiin kuuluva joululaulu. 

Me lahjat jaamme runsahat, laps tyhjät kätes ihanat. Tässä laulussa rikas on samalla viivalla kuin köyhäkin. Jeesus-lapsi kun ei tuo mukanaan mitään tavaraa. Siis ei mitään. Hän ei tee köyhistä rikkaita taloudellisessa mielessä eikä jaa joulubonuksia rikkaille. Hänellä on vain tyhjät kädet tuomisenaan – ja nekin oli kerran pakko takoa kiinni siihen kirottuun paaluun (vrt. Gal. 3:13).  

Seimessä kapaloihin käärittiin tyhjät pikkukädet, ristillä samat kädet sidottiin taas. Tyhjien käsien Jeesus ei ollut sellainen poliittinen uudistaja, jota kaivattiin. Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät kuten tavallisestikin. Harvassa ovat ne, jotka ovat Jeesuksen köyhyydestä rikastuneet. (Assisin pyhä Franciscus on poikkeus, mutta hän ottikin ohjat omiin käsiinsä.)

Joulun henki

Dickensin tarinassa joulun henki on rikkauden henki. Se vastustaa ahneutta, tympeyttä ja itsekkyyttä ja peräänkuuluttaa jakamista, solidaarisuutta ja sympatiaa. Kun Scrooge ymmärtää, miten paljon jaettavaa hänellä onkaan, hän muuttuu ihmisenä. Hänen kääntymiskokemuksensa on tarinassa kuvattu hauskasti: herättyään jouluaamuna nähtyään henkien näyttämät näyt Scrooge on hyvin iloinen ja täpinöissään puuhailee kaikenlaista järjetöntä kotonaan. 

Yksi tapahtuma kuitenkin pistää silmään. 

Scrooge repii paitojaan. Paidan repäiseminen on  juutalais-kristillisessä perinteessä perinteinen katumuksen ja parannuksen tekemisen merkki. Siitä alkaa myös Scroogen uusi elämä. Joulupäivä aloittaa uuden aikakauden, jossa kitupiikin prioriteetit ovat muuttuneet. 

Kertomuksen ajanteoria näyttää olevan augustinolainen. Herättyään Scrooge päättää elää menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa – sen mukaan mitä henget ovat hänelle näyttäneet. 

Ennen Scrooge piti joulua humpuukina, jatkossa hän aikoo viettää joulua joka päivä. Joulusta tulee kertomuksessa parannuksen ja empatian synonyymi. Sen vaikutus näkyy Scroogen työntekijöiden ja koko kaupungin arjessa. Vaikka Dickens kuvaakin Scroogen hyväntekemistä varsin konkreettisesti, on tarinan painotus päähenkilön mielenmuutoksessa, joka on kuin paavalilainen parafraasi: vaikka minä jakaisin kaiken omaisuuteni köyhille, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en minä mitään olisi (vrt. 1. Kor. 13:3). 

Paavalille rakkaus on rikkautta tärkeämpää, mutta jos rikas ei ole rakas, millään ei ole paljoakaan väliä. Näyttää myös siltä, että Paavalille rikkaus ei tässä yhteydessä ole kielteinen asia. Teologeille se on kuitenkin tuottanut suhteellisen paljon päänvaivaa. 

Rikkauden ongelma

Rikkaus on kiinnostava teologinen ongelma. Köyhyys on kirkossa monella tapaa ollut aina muodissa ja hyväksyttyä, mutta rikkauteen ja omaisuuteen näyttää usein liittyvän jotain ongelmallista. Kuuluisa esimerkki on Markuksen evankeliumin nuorukainen, jota Jeesus kehottaa myymään kaiken omaisuutensa ja antamaan sen köyhille (Mark. 10:21).

On huomiota herättävää, että Jeesus kehottaa miestä myymään kaiken omaisuutensa. Tästä herää kysymys, miksi omaisuuden realisointi on tilanteessa näin yksioikoisen selvä menettelytapa. Eikö hän olisi voinut vain antaa tavaroitaan pois? Ilmeisesti ei. Jeesus näyttää vastustavan niin varastointia kuin sellaista tavaraan takertumistakin, jotka tuottavat omistajalleen vääränlaista turvallisuudentunnetta. Myyntikehotusta seuraakin huudahdus: Kuinka vaikea onkaan niiden, joilla on tavaraa, päästä Jumalan valtakuntaan! (Keskustelua on kiinnostava verrata Paavalin tekstiin, johon viittasin yllä, ks. myös Luuk 12: 13–21.) Toisaalta Jeesus kehottaa jokaista rukoilemaan salaa varastohuoneessa, jossa kodin tarvikkeita säilytetään (Mark. 6:6). 

On vaikea sanoa, mitä Jeesus ja Paavali tarkalleen omaisuudesta opettavat, vaikka pääpiirteittäin onkin selvää, että katoaviin aarteisiin ei liikaa kannattaisi kiintyä. Näyttää siltä, että heidän opetuksiaan voidaan lukea eri tavoin, mikä selittää sen, että kristillinen perinne pitää sisällään erämaaisiä, luostarilaitoksen ja joukon askeetteja sekä toisaalta orjia ja yltäkylläisyydessä elänyttä kaupunkiväestöä. 

Kiinnostavaa omaisuuden käsittely on esimerkiksi Clemens Aleksandrialaisen teoksissa Paedagogus sekä Quis dives salvetur, samoin Johannes Khrysostomoksen lasten kasvattamista käsittelevä teos on tästä syystä mielenkiintoinen. Yhteistä näille on, että molemmat kirjoittajat toimivat kaupungeissa. Latinankielisistä isistä mainittakoon Hippon piispa Augustinus, joka sanoi eräässä saarnassaan, että rikkaat saavat kyllä olla rikkaita, kunhan ovat rikkaita myös hyvissä töissä. 

Ebenezerin esimerkki

Jos oli Dickensin aikakäsitys augustinolainen, niin augustinolaiselta omaisuusteorialta vaikuttaa myös loppuratkaisu. Rikkaus oli Scroogelle ongelma niin kauan kuin hän ei ollut rikas hyvissä töissä. Mutta kun hän laittoi saamansa hyvän kiertoon, tuli ainainen joulu luo köyhän niin kuin rikkahan, näin toista joululaulua mukaillen.

Olipahan joulutarina kitupiikkeineen ja kummituksineen kaikkineen. 

Jos tällaisilla tarinoilla – Dickensiä mukaillen – on mahdollista manata esiin joulun todellinen henki lempeästi kummittelemaan niin sehän on hienoa. Jos se muistuttaa jokaista, jolla on mistä antaa, siitä, että joululla on paljon enemmän annettavanaan kuin kenelläkään meistä, niin tehtävä on onnistunut, kun joulu on. 

Ebenezerin esimerkillä Dickens osoittaa , että jouluna ei kukaan ole liian rikas tai köyhä antamaan jotakin omastaan hyvyyden kiertoon. 

Charles Dickensin Joululaulu on ilmestyi alunperin vuonna 1834. Teoksesta on useita suomennoksia, joista käytössäni on ollut Tero Valkosen tekemä (Basam Books, 2001). Augustinolaisesta aikakäsityksestä olen kirjoittanut aiemmin täällä. Mainittu Augustinuksen saarna on nro 39. Se on ilmestynyt Timo Nisulan suomentamana otsikolla ”Rahasta ja rikkaudesta” teoksessa Augustinuksen Saarnoja (Kirjapaja, 2005). Omaisuutta käsitteli myös Paavi Benedictus XVI kiertokirjeessään Spe Salvi (2009, ks. §§ 8 ja 9). Aihepiirin klasikko on Ernst Troeltschin Die Soziallehren der christlichen Kirchen und Gruppen (Mohr , 1912).

 

Advertisements