Kirkko, keisari ja valtio

Posted on helmikuu 15, 2014

0


Istuin pari viikkoa sitten Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin symposiumissa Emperors and the Divine, joka nimensä mukaisesti käsitteli Rooman keisarien yhteyksiä jumalallisuuteen ja jumaliin. Jotkut keisarit hyödynsivät asemansa perustelussa sen jumalallista alkuperää toisia enemmän, mutta joka tapauksessa asiasta käytiin monenlaisia keskusteluja. Erityisesti Tertullianuksen tuotannossa on monia aiheen kannalta kiinnostavia kohtia.  Ennen 300-luvun alun konstantinolaista käännettä keisarikultti oli kristityille ongelma, hieman samaan tapaan kuin juutalaisillekin näiden jouduttua imperiumin alaisuuteen.

Vaikka jotkut katsovat valtiokirkon syntyneen myöhäisantiikissa keisari Konstantinus Suuren laillistettua kristinuskon, on syytä muistuttaa ettei kyseessä ollut oikein missään määrin samantapainen yhteistyö kuin esimerkiksi Suomessa Schaumanin kirkkolakiin saakka eli vuoteen 1869.

Keisari ja kolikon toinen puoli

Aina ei tulla ajatelleeksi, että Jeesus oli keisariajan ihminen. Kun hän katsoi verokeskustelun yhteydessä saamaansa kolikkoa eli niin sanottua Tiberiuksen denaaria, siinä oli keisarin kuva ja hän näki siinä sen auktoriteetin, jonka käsiin hänet itsensäkin lopulta luovutettiin. Usein Matteuksen evankeliumin luvun 22 kohtaa on luettu ikään kuin kirkon ja valtion suhteiden näkökulmasta, mutta tarkalleen ottaen siinä ei puhuta kummastakaan – ei sanaakaan kirkosta eikä valtiostakaan sellaisena kuin me käsitteen ymmärrämme.

Antiikin ihmiselle asia kuitenkin oli selvä: keisari oli jumalallinen hallitsija, jolle toimitettiin uhreja ja jonka geniusta eli sukuhenkeä kunnioitettiin. Keisarin kanssa ei neuvoteltu, ei ollut vaaleja eikä äänioikeutta. Sekä Jumala että keisari olivat tahoja, joiden armoon ja tuomioon jokaisen oli tyydyttävä ja toivottava parasta.

Kirkon rappio ei suinkaan alkanut Milanon ediktistä vuonna 313. Se oli merkittävä ratkaisu, mutta monessa mielessä takasi kristityille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa uudella tavalla, esimerkiksi kirkkorakennukset ovat tästä yksi esimerkki. Ennen 300-lukua niitä ei juuri tunneta.

Sen sijaan kansallisvaltioiden synty 1800- ja 1900-luvuilla on ollut kirkoille salakavaluudessaan paljon vaikeampi kehityskulku. Nationalismi on ollut niin vaikutusvaltainen aate, että paavalilainen universalismi, jossa etniset, sukupuoliset ja sosiaaliset erot lakkaavat,  on saanut väistyä sen tieltä, että nykyisin on aivan tavallista puhua vaikkapa Suomen tai Ruotsin kirkoista kansallisina instituutioina.

Yksityinen uskonto

Kansallisvaltiot ovat syystä tai toisesta tavanneet olla mustasukkaisia niin sanottuja lähiyhteisöjä kohtaan. Valtio pitää ainakin meillä Suomessa rekisteriä yhdistyksistä ja vaatii uskonnollisia yhteisöjä rekisteröitymään. Valtio päättää, mikä on uskontoa, kun se myöntää uskonnollisen yhteisön statuksen jollekin ryhmälle.

Sen lisäksi, että valtion tasolla on jatkuvasti puhuttava kansasta, johon toiset kuuluvat ja josta osa syrjäytyy, järjestelmällä harteillaan myös lakien laatiminen. Lähimenneisyydestä muistamme monia keskusteluja, joissa aiheena oli uskonnollisen vakaumuksen suhde lainsäädäntöön. Median perusteella moni piti epäilyttävänä esimerkiksi sitä, että uskonnollisista syistä joku suhtautuisi aborttiin varauksellisesti tai jopa kielteisesti. Kuinka uskaltaakin uhmata aivan selvää lakia tällaisissa elämän ja kuoleman kysymyksissä!

Muita aihepiiriin keskusteluja ovat olleet esimerkiksi Suvivirsi kevätjuhlassa, uskonnolliset symbolit ja kirkot julkisessa tilassa sekä oman uskonnon opetus. Uskonnon julkinen näkyvyys nostattaa tunteita. Järkeviä argumentteja ja faktoihin perustuvia mielipiteitä esitetään keskustelujen edetessä yhä vähemmän. Uskontoon suhtaudutaan intuitiolla ja tunteella. Jostain syystä se ei ole järjellä käsiteltävä asia. Onko siinä myös syy, miksi se välillä halutaan rajata niin yksityiseksi asiaksi kuin mahdollista?

Mihin perustuu käsitys, että uskonto olisi yksityisasia?

Yksi vastaus voisi olla, että pietismi on lopulta saamassa niskalenkin muista uskonnon muodoista. Sen korostus henkilökohtaisesta ja yksityisestä uskosta on voinut lyödä itsensä läpi niin hyvin, että pietistit itsekin alkavat olla jo julkisessa keskustelussa ahtaalla. Toinen, mutta ei aivan vastakkainen vaihtoehto tälle voisi olla, että esimerkiksi Suomessa luterilainen kirkko ei ole osannut opettaa, mitä kirkkona oleminen on ja mikä sen merkitys yhteiskunnassa on.

Se, että aiheesta on puhuttu paljon, ei tarkoita, että siitä olisi syntynyt suurelle yleisölle selkeä käsitys. Protestanttisen kirkko-opin ymmärtäminen on ylipäätään asiantuntijatasoinen tehtävä.

Valtio – kuka hän on?

Onko protestanttisen perinteen sivujuonne, että uskonnon rooli julkisessa tilassa nostattaa meillä aika ajoin paljon keskustelua ja tietyt tahot ajavat kirkon ja valtion erottamista aktiivisesti edelleen? (He eivät ilmeisesti tiedä, mitä jo Schaumanin pykälissä säädettiin.) Faktojen tarkistamisen lisäksi kirkon ja valtion eroa vaativien olisi hyvä olla hieman analyyttisempia.

Mallia voisi ottaa esimerkiksi filosofi Martha Nussbaumilta, joka on käsitellyt uskonnollisten yhteisöjen ja valtion suhteita havainnollisen konkreettisesti. Yksi hänen tunnetuista esimerkeistään koskee sitä, että uskonnolliset yhteisöt ovat joka tapauksessa osa yhteiskuntaa. Lämmitetäänhän kirkotkin yleisestä sähköverkosta saatavalla energialla, seurakuntien leirikeskuksiin on kunnan puolesta tiet ja vesijohtovesikin tulee hanasta aivan kuten valtion omissakin laitoksissa; ja jos kirkko palaa, palkokunta saapuu paikalle, vaikka palomestari olisikin metafysiikasta kirkkoherran kanssa eri mieltä ja pitäisi itseään paljon järkevämpänä ihmisenä.

Nussbaumin esimerkki on hyvää mietittävää niille, joiden mielestä kirkko ja valtio voitaisiin jotenkin totaalisesti erottaa toisistaan. Analyyttisempi tapa käsitellä kysymystä olisi laatia ohjelma, jossa asiat käytäisiin yksityiskohtaisesti läpi – mutta Kirkkolakihan meillä jo on!

Minusta jokaisen kannattaisi ajatella kuten entinen Ranskan kuningas: valtio – se olen minä. Nykyisen maailmankatsomuksiin liittyvän poliittisen keskustelun lähtökohta on usein valtio, eikä yksittäisin ihmisen vakaumuksella välttämättä ole siinä kovin suurta painoarvoa. Jostain on keksitty, että valtiolla menisi paremmin, jos jokainen meistä ei millään tavalla näyttäisi, mitä varsinaisesti uskoo tai ajattelee. Tällaisen, hieman Ranskan mallia (laïcité) muistuttava, ajattelu näyttää nousevan Suomessakin.

Uskonnon privatisoitumisesta on seurauksena kuitenkin vain kaksoiselämä ja erilaisten uskomusten liukuminen pois julkisen keskustelun ja arvioinnin piiristä. Tämä luo erittäin otollisen tilanteen lahkoutumiselle sekä ihmisten manipuloimiselle ja höynäyttämiselle. Mitä kauemmas ”yhteiskunnasta” uskonto yritetään työntää, sen hankalampana se luikertele takaisin.

Jonkun intressejä tällainenkin toki palvelisi. Mutta kenen?

Aina on syytä kysyä, mikä intressi keisarilla, valtiolla tai jollain muulla on. YK:n ihmisoikeusjulistuksessa asiaan on onneksi puututtu toteamalla uskonnon julkisen harjoittamisen olevan jokaisen oikeus. Sekin on hyvä idea, että uskontoaan ei ole pakko kertoa, mutta vähintään yhtä tärkeää on, että uskonnosta voidaan järkevästi keskustella.

p.s. Kirkon ja valtion suhteista asiallista tietoa on nyt tarjolla Teologia.fi-palvelussa.

 

Mainokset