Hymyile, olet haudassa

Posted on huhtikuu 23, 2014

0


Rembrandtin kuvaus Magdalan Mariasta ja Jeesuksesta puutarhahaudalla. Kuva: Wikimedia Commons.

Pääsiäisen pyhät ovat tunne-elämälle vilkasta aikaa. Hiljaisen viikon meditatiivinen tunnelma, kiirastorstain ateria, pitkäperjantain kärsimys, hiljaisen lauantain odotus ja pääsiäisaamun valkeneminen ovat tiivis paketti odotuksia, iloa, piinaa ja pelkoa.

Markuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen haudalle saapuneet naiset pelkäsivät huomattuaan haudan olevan tyhjä. Miksi he eivät nauraneet? kaikkihan oli hyvin. Pastoris-kirjailija Jaakko Heinimäkikin määrittelee kirjassaan Pyhä nauru, että “kristinusko on hymyä haudalla” (Like 2001, s. 162).

Heinimäen väite ei saa kovin paljon tukea evankeliumien tyhjän haudan kertomuksista, joissa päällimmäisiä tunteita ovat pelko ja hämmennys. Ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat eivät tulleet vitsillä sisään, pääsiäisen iloluonne keksittiin vasta myöhemmin.

Nauruun ja jopa hymyyn suhtauduttiin muutenkin varhaiskristillisessä kirjallisuudessa yleensä varauksellisesti. Esimerkiksi Lactantius ja Clemens Aleksandrialainen eivät innostuneet liiasta naureskelusta. Myös monet askeetit ja luostarisäännöt neuvoivat välttämään turhaa naureskelua – elämään pitää suhtautua pääsääntöisesti vakavasti.

Keskiajalla pääsiäisen viettoon tosin kuului niin sanottu risus paschalis eli paholaista pilkkaava ‘pääsiäisnauru’. Hah hah, siitäs sait, mokoma vihtahousu! Mahtui Vihulaista keljuttaa näiden menojen katselu ja keskiajan ihmisten pilkka…

Tosiasiassa tällainen naururituaali ei ollut keskiajan keksintöjä, vaan sellaisia oli jo antiikin Kreikassa paljon ennen ajanlaskun alkua.

Ennen pääsiäislomia luin töissä Stephen Halliwellin kirjaa Greek Laughter: A Study of Cultural Psychology from Homer to Early Christianity (Cambridge University Press, 2008). Yli 600-sivuisessa järkäleessä käydään nauruun liittyviä tekstejä systemaattisesti läpi. Halliwellin teos valottaa myös antiikin naururituaaleja ja muuta ilmiöön liittyvää. (Kirjoitin sen pohjalta toisenkin jutun, pitkäperjantain postaus täällä.)

Kirjan kannessa hymyilee atomiopista tunnettu filosofi Demokritos. Antoine Coypelin (k. 1722) filosofin kasvoille loihtima velmu ilme on samanaikaisesti humaani ja lämmin, hyväntahtoinen. Mille materialisti hymyilee? Halliwell kirjoittaa Demokritoksen naurua käsittelevässä luvussa (ss. 332-387) siitä, millainen ongelma ‘absurdi’ oli kreikkalaisessa filosofiassa. Sivulla 371 hän tulee käsitelleeksi kuolemalle nauramisen teemaa, josta on syytä sanoa pari sanaa ennen pääsiäisnauruun siirtymistä.

Halliwellin mukaan kuolemalle nauramisella on pitkät juuret kreikkalaisessa filosofiassa. Esimerkkinä hän mainitsee nauravan Sokrateen kuvauksen Platonin dialogissa Faidon. Kiinnostavinta kuitenkin on, että hän nostaa antiikin materialistit esille eksistentiaalisen naurun yhteydessä. Hän laskee myös, että antiikin filosofiassa on kolme tapaa nauraa kuolemalle: yksi tapa on ajatella, että elämällä ja sen päättymisellä ei ole erityistä merkitystä; toiseksi, kuoleva ei enää ole olemassa itsenäisenä subjektina vaan häviää, minkä vuoksi kuolemalla ei ole hänelle henkilökohtaista merkitystä; ja kolmanneksi, ruumiillinen kuolema on ikuisen sielun elämän kokonaisuuden kannalta melko mitätön tapahtuma.

Halliwellin mukaan on vaikea sanoa millainen ‘absurdisti’ historiallinen Demokritos tosiasiallisesti oli. Toisaalla hän kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että Demokritos lopulta löytää paljonkin absurdia siitä, että ihminen on osa sellaista kosmosta kuin on (ss. 364-366). Myös vakava materialisti voi olla samalla tavalla naurun kohde tai sen subjekti kuin kaikki muutkin. Eksistentiaalisella naurulla ei hänen katsannossaan ole metafysiikkaa, eikä Halliwell pidä sellaisen olettamista välttämättömänä.

Hänen mukaansa Nietzschen virhe oli juuri se, että hän oletti elämän merkityksen vaativan tietynlaisesta metafysiikasta johdettujen uskomusten hyväksymistä (s. 367). Halliwellin huomio ja Demokritoksen nauru ovat hyvä vasta-argumentti, niille, joiden mukaan kaiken ateisminkin tulisi olla ns. traagista ateismia, josta kaikki elämän merkitys ja ilo on mahdottomuuksina poistettu. Tämä ei suinkaan ole asian laita.

Toisinaan joskus kyllä mietin, että mahtavatko itsevarmat ateisit hymyillä läheistensä haudoilla samalla varmuudella kuin kuolleen jumalansa haudalla. Ehkäpä, en mene sanomaan. Sen sijaan sanon vielä pari asiaa siitä, miksi kuitenkin olen Heinimäen kanssa samaa mieltä siitä, että kristinusko on hymyä haudalla.

Kristillisessä perinteessä kuolema on merkittävä tapahtuma. Keskiajalla sille vakiintui hieno ilmaus, transitus, joka merkitsee ’siirtymää’. Latinankielisessä Raamatussa sama sana merkitsee myös pääsiäistä, jolloin israelilaiset ”siirtyivät” pois Egyptin orjuudesta.

Kuoleman siirtymäluonne näkyy siinäkin, että Bernard Clairvauxlainen sanoi kuoleman olevan elämän ovi. Persoonan jatkuvuus ja ruumiin ylösnousemus olivat vakiintuneet kirkon opetukseksi jo ensimmäisinä vuosisatoina.  Joillekin kirkon opettajille kuten Karthagon piispa Cyprianukselle myös ihmisen kuolinhetki (hora mortis) tuli tärkeäksi. Ideana oli korostaa sitä, että vakaumuksessa tulee pysyä loppuun saakka. Cyprianuksen kantaan vaikuttivat toki myös vainot, joiden vuoksi hän joutui paljon pohtimaan marttyyriutta.

Marttyyrit ja heistä kerrotut tarinat vaikuttivat voimakkaasti kristilliseen käsitykseen elämästä ja kuolemasta. Vaikka heidän – en ota kantaa määrään – kohtalonsa saattoivat olla todella julmiakin, heidän kerrotaan usein tokaisseen teloittajilleen jotakin nasevaa. Huumori näyttäisi olevan yksi keino käsitellä kuolemaa marttyyripassioissa. Joidenkin muistopäivistä kehittyi myös suosittuja kansanjuhlia, vaikkeivät heidän aikalaisensa ehkä haudalla hymyilleetkään.

Samoin on myös pääsiäisaamun evankeliumien kanssa. Ensimmäiset ylösnousemuksen todistajat olivat peloissaan kuin kedon paimenet, joita enkelit rauhoittelivat: älkää pelätkö. Paavi Johannes Paavali II tapasi puhua siitä, millaisiin ihmisyyden syvyyksiin nämä sanat vievät. Älkää pelätkö. Jeesuksen kuolema on par excellence merkki siitä, että kuolemalla on suuri merkitys. Katoavan on kerran pukeuduttava katoamattomaan, kuten Paavali sanoisi (1. Kor. 15:53).

Vaikka ensimmäiset todistajat pelkäsivätkin, kirkolla on täysi syy opettaa, että haudalla voi hymyillä. Ehkä jopa omassakin haudassa 😉

Hyvää pääsiäisaikaa!

 

Advertisements