Rouva Bovary ja Herra Boccaccio

Posted on heinäkuu 30, 2014

0


Pino kirjoja, kasa tarinoita. Kuva: Wikimedia Commons.

Tarinoilla on taipumus vaikuttaa siihen, mitä ja miten ajattelemme. Tänä kesänä luin Gustave Flaubertin romaanin Rouva Bovary ja aloitin lukemaan Giovanni Boccaccion klassikkoa Decamerone. Molemmissa on kyse kertomusten vaikutuksista tietyissä tilanteissa.

Flaubertin romaanin Emma Bovary on keskiluokkaisen maalaislääkäri Charlesin vaimo, joka on saanut ”hienon kasvatuksen” (kuten eräs hänestä toteaa) ranskalaisessa luostarikoulussa ja harkitsi jopa nunnaksi alkamista. Elämäntapa ei kuitenkaan häntä lopulta houkutellut vaan hän päätyi avioon mainitun lääkärin kanssa.

Emma on luonteeltaan eskapistinen, todellisuuspakoinen. Hänen kauttaan Flaubert kuvaa, miten fiktio voi viedä mennessään, jos niin on ollakseen. Henkilö, joka rakastaa kertomuksia, alkaa inhota elämää, jossa ei ole kertojaa. Flaubert antaa Emman vajota haaveisiinsa, eikä pane ketään herättämään häntä. Emma itse lumoutuu tarinoista ja kaikki miehensä hänestä. Ei aviomies eivätkä rakastajatkaan kykene palauttamaan häntä maan pinnalle. Aiemmin kelpo taloudenhoitaja tuhoaa lopulta perheensä omaisuuksineen kaikkineen, eikä mikään riittänyt.

Tuhlariksi heittäytyneelle on paljon rahanreikiä ja hyväksikäyttäjiä riittää, jännitys, uutuudet ja erilaiset kokeilut sen sijaan piristävät ikävystynyttä vain hetkellisesti. Emman mukaan puhutaankin bovarismista, kun joku alkaa oireilla hänen tapaansa.

Emman linja ei kuitenkaan ole ainoa. Tarinoilla voi paeta todellisuutta muutenkin kuin bovaristisesti. Boccaccion Decamerone kertoo porukasta, joka vetäytyy ruttoa pakoon Firenzen ulkopuolella sijaitsevaan linnaan. Ajankulukseen he kertovat toisilleen tarinoita. Se on tietysti mukavampaa kuin kuolla ruttoon kaupungissa. Tämä kehyskertomus sitoo ”Kymmenpäiväisen” novellikokoelman yhteen.

Ruton riehuessa kerrotut jutut ovat aikansa mittapuulla roisia, mutta nykylukija lienee tottunut paljon hurjempiinkin. Ainakaan teos kuitenkin herätti kohua. Se on läntisen humanismin peruskirjoja ja laski perustan novellikirjallisuudelle. Tähän asti lukemani perusteella sanoisin, että se on myös sangen antiklerikaalinen ja näyttää suhtautuvan aikansa luostarihurskauteen kriittisesti. Tämä on kiinnostavaa, sillä myös reformaatioliike liittyi tähän humanismin piirteeseen.

Molempia teoksia yhdistää tietty eskapistisuus, jota molempien kertomusten sisäiset kertomukset ruokkivat. Tarinat tuovat sisältöä elämään, mutta toisaalta vieroittavat siitä. Ainakin Emma Bovarylle tämä koitui kohtaloksi. Jännityksellä odotan, miten Boccaccion porukalle käy. Pelastavatko tarinat heidät varmalta kuolemalta?

Flaubertin romaani on 1800- ja Boccaccion teos 1300-luvun puolivälistä. Molemmat ovat merkittäviä kirjallisen ilmaisun uudistajia. Ja tietoisia kertomusten voimasta. Siksi niiden lukeminen on yhä hyödyllistä meille joita ympäröi ei vain kirjailijoiden vaan myös viihdeteollisuuden ja mainosmiesten kertomusten muodostama suoranainen pilvi. Mitä ostamme ja mihin tarinoihin liitymme? Uppoudummeko muiden keksimiin tarinoihin niin, että alamme välttää todellisuutta kuin ruttoa?

Eskapismi voi aluksi tuntua eksoottiselta seikkailulta, mutta mikäli Flaubertia on uskominen, “epäjumalankuviin ei kannata koskea: kultaus jää käsiin”. Tarinan opetus on suunnilleen sama kuin Lutherin ensimmäisen käskyn selitys. Joka odottaa maailmalta liikaa, pettyy ja yllättyy aina kun odotukset eivät täytykään. Onneksi kirjallisuus ja hyvät tarinat voivat viedä lukijaan mukanaan, vaikka juuri siinä piileekin niiden suurin vaara.

Mainokset
Be the first to start a conversation

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s