Kuolemattomien runoilijoiden seura?

Posted on elokuu 25, 2014

0


Näyttelijä Robin Williamsin, 63, itsemurha on ritualisoitunut mediassa vahvasti. Jo ennen kuin kuolinsyy oli varmistunut, lukemattomia meemejä ja koosteita hänen urastaan ja elämästään puhkaisi tiensä pintaan siitä internetin rihmastoista. 

Ensimmäiset englanninkieliset uutiset kertoivat Williamsin kuolinsyyn olleen asphyxia eli hapenpuute. Myöhemmin täsmentyi, että hän oli hirttänyt itsensä. Kamala loppu hauskojen roolien miehelle ja todellinen antikliimaksi siihen nähden, että Williamsin vakavat roolityöt olivat usein opettajan, lääkärin tai muuten mentorimaisia auttajan rooleja. Myöhemmin Williamsin vaimo antoi lausunnon, jonka mukaan hänen miehellään oli todettu Parkinsonin tauti. 

Yleisesti ottaen Williams-uutisoinnissa näyttelijä on esitetty hyvänä ihmisenä, empaattisena, viisaana, auttavaisena, ystävällisenä – luonnollisesti myös hänen lahjakkuuttaan ja vaikutustaan kiitellään. (Katso esimerkiksi tämä CNN:n juttu.) Itsemurhaa arvostelleet saivat kriittisen vastaanoton.  

Niin valitettava kuin Williamsin kohtalo onkin, valitettavasti se ei ole ainutlaatuinen. Moni viihdetähti on hänen laillaan kärsinyt masennuksesta ja erittäin vakavista päihdeongelmista. Ei ole kauaakaan, tuskin puolta vuotta, kun Philip Seymor Hoffman löytyi yliannostuksen ottaneena asunnostaan. Kylpyammeesta löytyneen Whitney Huostonin sydän pysähtyi kokaiinin yliannostuksesta pari vuotta aikaisemmin; muitakin esimerkkejä olisi aina Heath Ledgeristä lähtien. Toki kukin tapaus on omanlaisensa, yhtäläisyyksistä huolimatta. 

Idolien kohtalo tuo mieleen Tove Janssonin novellin “Hemuli, joka rakasti hiljaisuutta”. Hemuli on siinä töissä sukulaistensa omistamassa huvipuistossa tehtävänään “nipsaista” huvilaitteisiin menijöiden pääsyliput. Hemuli pohtii paljon sitä, miksi kaikki luulevat hänellä olevan hauskaa vain sen vuoksi, että hän on töissä huvipuistossa.

Hemulin tragiikka on, että sen, joka tuottaa muille paljon iloa, on vaikea löytää itse ilon lähteitä. Kun hauskalla ei olekaan kulisseja, se pitäisi löytää itse. Hemuli haluaa hiljaisuuteen, kauas nauravista huvittelijoista. Hetkeksi toive toteutuukin, kun hiekalle rakennettu huvipuisto kovien sateiden seurauksena sortuu ja laitteet romahtavat palasiksi. Hemulin yritys vetäytyä yksinäisyyteen kuitenkin epäonnistuu, koska kaikki haluavat jatkaa hauskanpitoa, ja siihenhän häntä tarvitaan. Lahonnut huvipuisto seuraa Hemulia hiljaisuuteenkin.

Aivan kuten huvipuiston väki, meidänkin on vaikea nähdä viihdekulttuurissamme sitä puolta, joka kuluttaa ihmiset loppuun ja ajaa heidät epätoivoisiin tekoihin. Naurattajien itsensä nauru on tiukassa ja hauskuutta haetaan hanavettä vahvemmista aineista. Ehkäpä Hollywoodkin on Hemulin puiston tavoin rakennettu hiekalle. Moni haluaisi vetäytyä, mutta ei eri syistä pysty. Ja kun eräänä päivänä sataa tavallista kovempaa, kulissit kastuvat ja lahoavat.

Kuten Williamsin elokuva Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) muistuttaa, taiteella on kohtalokas puolensa. Se lumoaa, mutta syöksee toiset myös äärimmäisiin tekoihin. Nostattaa ylös, mutta paiskaa alas. Alan työnajajilla ja työntekijöillä on toki vastuunsa, mutta katsojakin on pakotettu kysymään, miten vastuullista viihteen kuluttaminen on ja millaisia rakenteita pääsylipuillamme tuemme, kun käymme esimerkiksi elokuvissa.

Hemulin hahmo toimikoon tässä herättäjänä. On kamalaa, että joitakin vaaditaan vain viihdyttämään toisia ja he muuttuvat ilon instrumentiksi oman itsensä kustannuksella. Vaikka monet työt jäisivät taiteilijan kuolemankin jälkeen elämään, on hinta silti liian kova. Kuolemattomien runoilijoiden seuraa ei ole. Välineellistäminen on ajanut monet etsimään hiljaisuutta sieltä, mistä se varmasti löytyy. Acta est fabula, plaudite. 

Advertisements
Avainsanat: ,