Hyveitä ja hengen hedelmiä

Posted on kesäkuu 9, 2015

0


Vähän aikaa sitten ilmestyneessä Kirkossa & Kaupungissa (20.5.2015) käsiteltiin helluntaita ja annoin juttuun pienen haastattelun, jossa käsiteltiin Hengen hedelmiä (Gal. 5:21-23). Kirjoitin hyve-etiikasta vieraskynän myös Hyvejohtajuus-sivustolle: Normienpurkutalkoot, politiikka ja hyve-etiikka löytyy tämän linkin takaa).
JS_K&K
Kuva: Esko Jämsä, kuvakaappaus mainitusta K&K:sta.

Haastattelussa nostan esiin erottelun luonnollisten ja teologisten hyveiden välillä. Hyvejohtajuuden kirjoitus keskittyy poliittisiin aiheisiin ja siksi enemmän luonnollisiin hyveisiin. Ehkäpä on paikallaan sanoa pari ajatusta myös teologisista hyveistä, joita ovat siis usko, toivo ja rakkaus.

Turvaudun tässä siihen keskiajan ajattelijaan, johon eniten luotan, mutta liian harvoin luen. Dominikaaniveli Tuomas Akvinolainen (k. 1274) käsittelee Hengen hedelmiä ja niiden suhdetta luonnollisiin tekoihin teoksessaan Summa Theologiae (Ia IIae 70.1,4; englanniksi täällä).

Tuomas saa ao. kvestiossa paljon irti siitä, miten sana “hedelmä” (fructus) tulee ymmärtää. Taustalla oleva raamatullinen kuvasto on toki runsas. Tuomas tekee myös tavoillensa uskollisena hienosyisiä erotteluja sen välille, mitä tarkoittavat esimerkiksi fructus ja beatitudo, mutta tämän kääntäminen suomeksi on varsin hankalaa.

Tuomaan mukaan nimenomaan hyveistä nousevia tekoja sanotaan hedelmiksi: opera virtutum fructus dicuntur.

Usko hyveenä ei aina antiikin ja keskiajan teksteissä viittaa uskonnolliseen uskoon vaan fides sisältää myös ‘uskollisuuden’ elementin ja viittaa myönteiseen suhtautumiseen johonkin tai johonkuhun. Tämä on hyvä muistaa, kun suomeksi puhutaan uskomisesta. Antiikin ja keskiajan ajattelijoille se ei semanttisesti sisältänyt sellaisia uskonnollisia konnotaatioille kuin nykyajan lukijoille.

Luterilaisuudessakin on vahva uskon painotus, vaikkei siitä hyveenä yleensä puhutakaan vaan tavallisesti sen sanotaan olevan Jumalan lahja. Tällöin sanan merkitys myös rajataan selvästi uskonnolliseksi uskoksi.

Tuomaan mukaan usko on intellektuaalinen hyve, jonka kohde on Jumala. Erityisesti usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja inkarnaatioon liittyvät uskoon (STh IIa IIae 1.1; 4.2L; ks. IEP:n artikkeli aiheesta).

Toivo, spes, puolestaan on jo antiikin filosofiassa ymmärretty tulevaisuuteen suuntautuvana myönteisenä odotuksena. Tällaisena se on pelon vastakohta. Toivosta Tuomas sanoo, että sen saavuttaminen ei ole helppoa, mutta mahdollista Jumalan avulla (STh IIa IIae 17.1). Olennainen huomio on siinä, että toivo on riippuvainen Jumalan avusta. Se ei ole ihmisen suoritus vaan annetaan hänelle ulkopuolelta. Tietyllä tavalla toivon vastakohdaksi muodotuu tällöin sen sisällön kieltäminen tai toisaalta se voi vääristyä liiaksi varmuudeksi.

Viimeisenä vielä rakkaus, caritas. Tuomas kiinnittää huomiota siihen, että hyveenä rakkaus on ylivertainen, sillä se on muiden hyveiden äiti ja korkein huippu (ks. STh Ia IIae 65.3-4). Rakkaus myös yhdistää muut hyveet toisiinsa. Tässä mielessä sen asema on paralleelinen käytännölliselle viisaudelle (prudentia), joka liittää luonnolliset hyveet toisiinsa.

Mainokset