Noir Detective

Posted on kesäkuu 20, 2015

0


Alussa oli murha. Ja kohta on toinenkin, kun Nic Pizzolatton luoma HBO-sarja True Detective aloittaa toisen tuotantokautensa (USA:n ensi-ilta 21.6.) Ensimmäisen kauden pääosissa nähtiin Woody Harrelson ja Matthew McConaughey (2014). Tarina kulki usealla aikatasolla, kun etsiväkaksikkoa kuulusteltiin 1995 tapahtuneesta rituaalimurhasta ja siitä, miten sen tutkinta eteni.

Martin Hart ja Rust Cohle tekivät tutkimuksiaan etelän rämeiköillä. Dora Lange -niminen tyttö oli murhattu ja löytyi suuren puun alta sarvet päässään monenlaisten symbolien ympäröimänä. Jo ensimmäisen jakson ensimmäinen varsinainen kuva virittää mysteerin: rapinaa ja kahinaa, kun murhaaja kantaa uhrinsa suuren puun juurelle ja sytyttää sen ympärille tulen. Savu nousee, seuraava kuva on kameran objektiivi. Kamera on suunnattu Harrellsonin hahmoon, jonka kuulustelu on juuri alkamassa. Objektiivi siirtää huomion näkökulmaan. Ensin oli murha, sitten sen tulkinta.

Tämän jälkeen on aika esitellä etsivät. Heidät kuvataan ensin kameran läpi siinä aikatasossa, jossa varsinainen tarina kerrotaan. Sitten siirrytään takautumiin. Äänensävyt ja -maailma sekä paljon kehuja kerännyt T Bone Burnettin musiikki asettavat tunnelman kohdilleen. Jos yksi sana pitää valita, se on noir.

Vaikka ruumis on tuotu suuren puun juurelle aukealle paikalle, murha on tapahtunut muualla. Tämä siirtää myös tulkinnan tästä nimenomaisesta tulkinnasta yleiselle tasolle, väkivallan ja pyhän teemoihin, Freudiin, ja sille kulttuuriselle syvätasolle, joka varsinaisesti tekee tarinasta kiinnostavan. True Detective kuvaa kuolemanviettiä ja varoittaa rajanylityksistä, joihin tietyt perustabut liittyvät.

Suuren puun alla, murhapaikalla, Marty kutsuu Rustin kotiinsa illalliselle. TrueDetective

Tienpäällä autossa miehet keskustelevat maailmankuvistaan. Hart on etelävaltion kristittyjä, identiteetissä korostuvat perhe, työ, yhteisö ja muut perinteiset arvot. Hänen hahmonsa on kompleksisempi ja arvoissa on tiettyä haurautta (muun muassa haureuden muodossa), kuten tarinan edetessä paljastuu, mutta ei siitä nyt enempää. Rust kieltää olevansa kristitty, pitää ihmisen tietoisuutta evoluution virheenä ja sanoo voivansa haistaa paikallisen psykosfäärin. Etsivien auto etenee, keskustelu ei.

Cohle kertoo, että pitää asunnossaan krusifiksia vodakseen mietiskellä. Hän kertoo jatkuvasti kontemploivansa hetkeä Getsemanen puutarhassa, jolloin Jeesus antaa itsensä ristiinnaulittavaksi. Häntä voidaan pitää passionistina, joka kokee ja hahmottaa maailmaa kärsimyksen ja kuoleman kautta. Jeesuksen kohtalo on tämän katsomuksen arkkityyppi länsimaisessa kulttuurissa, joten krusifiksi ainoana sisustusartefaktina on perusteltu (sen lisäksi Cohlella on vain patja lattialla).

Materian hän on karsinut minimiin, mutta tietoisuus ja kärsimys ovat Cohlen henkilökohtaiset ristit, joihin hänet on naulattu tiukasti kiinni. Hahmon unenomaiset, mutta valveilla saadut hallusinaatiot ja niiden tulkinta johtavat myös Freudin jäljille. Alitajunnasta tulee terveisiä eri tilanteissa. Näyt tekevät etsivästä myös shamaanimaisen ekstaattisen hahmon, joskin etsivä Colen hallusinaatiot juontavat juurensa elämään, jota hän soluttautuneena eli alamaailmassa. Huumevälityksestä tulee näin mielenkiintoisella tavalla varjomaisen alisen maailman vastine; sieltä Cohle on noussut ja sinne hän palaa paitsi näyissään, myös murhatutkimuksen aikana.

Näyt antavat etsivien tutkimuksille kosmisen ulottuvuuden. Kyse ei ole vain yhdestä murhasta, vaan kahden maailman taistelusta (tähän liittyen suositeltava analyysi on: Lauren Davis, Why True Detective Is A Supernatural Show After All). Hyvä ja paha ottavat mittaa monella tasolla. Kun pimeä nousee, miten käy valolle? Asia ei ole mustavalkoinen vaan kirkkaanmusta.

Ensimmäisen jakson nimi ”The Long Bright Dark” viittaa kristilliseen mystiikkaan ja kärsimyksen läpi nähtyyn maailmaan. Kirkas pimeys on klassisia mystiikan termejä ja viittaa Jumalan tutkimattomuuteen ja ihmisen rajallisuuteen. Jo Jean Daniélou kiinnitti platonismin vaikutusta mystiseen teologiaan valottaneessa klassikkotutkimuksessaan huomiota tähän ilmaukseen (ténèbre lumineuse). Samoin hän jäsensi perinnettä termein suhteellinen ja ehdoton pimeys. Edellinen, ténèbre relative et transitoire, viittaa ihmisen rajallisiin kykyihin ymmärtää transsendenttia todellisuutta; ja jälkimmäinen, ténèbre absolue et permanente, siihen ehdottomaan pimeyteen, joka on Jumalan itsensä ominaisuus.

Vain osa pimeydestä ilmenee siis ihmisen rajallisuuden vuoksi, sen takana on enemmän. Tähän teemaan palataan, kun Cohle viimeisessä jaksossa kokee eräänlaisen valaistumisen ja ymmärtää, että pimeyden takanakin on pimeyttä. Lähelle tulevat vuorisaarnan sanat: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys! (Matt. 6:23).

Rajallisuuteen viittaa myös murha: elämän rajallisuuteen, rakkauden rajallisuuteen, järjestelmän ja yhteisön rajallisuuteen. Murha on aina rajanylitys, astuminen kielletyn puolelle ja pyhä alueelle. Elämän ja kuoleman rajaa tulee kunnioittaa. Murhaaja ottaa oikeuden mitata elämän määrä, hän ylittää rajan ja astuu väkivalloin Jumalan alueelle. Siksi se on rikoksista pahin.

Samalla kun True Detective on kertomus yhdestä murhasta, sen symboliikkaan nivoutuvat kaikki eksistenssin perustasot seksuaalisuudesta väkivaltaan ja tuonpuoleiseen. Kokonaisuus on kehystetty rituaalisuudella, jonka portiksi muodostuu kepeistä kyhätty arkaainen carcosa, pirunpesä. Murhaaja on sen sisällä, ja sinne etsivätkin joutuvat.

Seuraa juonipaljastus: murhaaja on insestin tulos ja isänmurhaaja. Hän on ylittänyt kirkkaasti ne rajat, jotka Freud piirsi vuonna 1913 ilmestyneessä teoksessaan Toteemi ja tabu. Tämä on se varsinainen juonipaljastus: alussa ei ollut rituaalinen nuoren naisen raiskausmurha vaan isänmurha ja insesti. Molemmat murhat olivat tapahtuneet muualla, mutta ne säteilevät pimeyttään kaikkialle ja langettavat varjonsa yhteisön päälle. Tämä varjo vasta noir onkin.

True Detective heijastaa tätä toteemin varjoa. Sarja on noir, koska se hyödyntää juuri näitä tiettyjä myyttisiä alkukuvia. Siksi siinä on niin paljon tuttua. Siksi se voi viedä ihmisyyden, yhteisöllisyyden ja eksistenssin rajoille – kuvaamalla tiettyjen pyhien rajojen ylityksiä ja näiden ylitysten seurauksia. Se ei ole harmaata eikä mustavalkoista, vaan ensimmäisen jakson nimenmukaisesti välähdyksiä kirkkaan ja pimeän puolelta.

Monet HBO:n sarjat tunnetaan paljaan pinnan näyttämisestä, ja on tätä lajia tässäkin sarjassa. Se ei kuitenkaan ole pääosassa (kuten joissain toisissa tuotoksissa), sillä True Detectivea ei kannattele seksi vaan väkivalta. René Girard sanoo Freudia tulkitessaan teoksessaan Väkivalta ja pyhä, että seksuaalisuus ei ole myyttien perusta, sillä se on taso, joka paljastuu (tästä olen kirjoittanut aiemmin laajemmin täällä).

Väkivalta on paljon syvemmällä meissä ja yhteisössämme kuin uskommekaan, paljas pinta todellakin on vain pintaa. Siksi alastomana löytyneen Dora Langen tapaus vie etsivät tabujen kautta väkivallan äärelle. Matkalla käsitellään perhettä, rakkautta, yksinäisyyttä, uskollisuutta. Etualalle nousee kuitenkin Hartin ja Cohlen välille syntyvä ystävyys. Vaikka se saa koviakin iskuja, se nostetaan viimeisissä jaksoissa naftaliinista verrattain nopeasti. Tämä on tarinan taitekohta, siinä vapaiden miesten ystävyys – kuten Aristoteles sanoisi – osoittaa erinomaisuutensa muihin ihmissuhteisiin verrattuna.

Vaikka tämä käänne on muuten hienossa tarinassa hieman epäuskottava, tarina kuitenkin vaatii sitä. Molempia miehiä tarvitaan, jotta väkivallan pesä löytyisi. Yksi etsivä ei voi sitä löytää, eikä varsinkaan siitä selvitä. Viimeinen taistelu käydään carcosan sisällä, tabujen rikkojaa vastaan. Viimeisen jakson päättäää dialogi pimeyden ja valon suhteesta. Kumpi on vahvempi? Hieman yllättäen nihilistinen Rust sanoo uskovansa valon olevan vahvoilla siinä kamppailussa, joka muovaa maailmaamme.

Toisen kauden pääosissa nähdään Colin Farrell, Vince Vaughn, Rachel McAdams ja Taylor Kitsch; enää ei seurata ensimmäisen kauden parivaljakkoa vaan tarina kerrotaan neljän hahmon kautta. Louisianan rämeet vaihtuvat Kalifornian aurinkoon. Vaikka dynamiikassa ja miljöössä lienee siis eroa, veikkaan että noir pysyy vähintäänkin ensimmäisen kauden tasolla. https://youtu.be/Q4uxGbhO4ag

Lisää True Detective -taustoja voi lukea Pizzolaton henkilökuvasta, Vanity Fair 7/2015 sekä Vince Vaughnin haastattelusta GQ 7/2015.

Advertisements