Osallistuin eilen Kirkon tutkimuskeskuksen seminaariin Kiistelty usko – uskonnon rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Tilaisuus oli mielenkiintoinen ja puheenvuorot hyviä; niissä käsiteltiin kirkkoa osana nyky-yhteiskuntaa, ihmisoikeuksia, uskon ja uskomusten rationaalisuutta, niin sanottua enkelibuumia sekä erilaisia nykyhengellisyyden muotoja.
Kommentoin lyhyesti Jyri Komulaisen, Terhi Utriaisen ja Pekka Y. Hiltusen esityksiä.
Piispainkokouksen pääsihteeri, dosentti Jyri Komulaisen esitelmä Kirkon paikka julkisessa tilassa käsitteli ideaa post-konstantinolaisesta kirkosta, jonka on tulevaisuudessa ehkä tyydyttävä siihen, ettei sillä välttämättä ole vahvaa valtiollista asemaa tai ainakaan uskonnollista monopolia yhteiskunnassa. Suomalaiset kohtaavat nykyisin paljon moninaisempaa uskonnollisuutta kuin aiemmin. Tulevaisuudessa, ja jo nyt, evankeliumin paikka on pluralistisessa yhteiskunnassa. Tavallaan tämä on paluu alkuun, sillä tilanne on samantyyppinen kuin kristinuskon syntyaikoihin Rooman imperiumissa.
Komulainen käsitteli myös inkulturaatiota ja evankeliumin kotouttamista erilaisiin alakulttuureihin. Marginaaleista nousee kaikenlaista kiinnostavaa: evankeliumia luetaan ja tulkitaan siellä uusien kysymysten läpi, mutta samalla se muuttaa yhteisöjä, jotka sitä lukevat. Tämä aihe herätti keskustelua sekä seminaarissa että myöhemmin myös Twitterissä.
Pidän inkulturaatiota ja konstantinolaisuus-tematiikkaa kiinnostavina. Konstantinolaisuus merkitsi kirkon tulemista julkiseksi, esimerkiksi kirkkorakennuksia ei juuri tunneta ennen Milanon ediktiä (vuodelta 313). Katakombeilta Rooman keskustaan siirtyminen merkitsi kirkolle suuria basilikoja ja uudenlaista näkyvyyttä. Kristinusko sai legitiimin julkisen aseman ja laajemman yleisön, vainoja ja konflikteja esiintyi kyllä edelleen seuraavien keisarien aikana. Jos sen sijaan ajatellaan suomalaista kristillisyyttä ja pietismin perintöä, jossa usko ja sen harjoittaminen ovat hyvin yksityisiä asioita, niin tulee mieleen, että meillä on aika paljon työstämistä siinä, mitä uskonnon julkisuus tarkoittaa (tästä olen kirjoittanut aiemmin täällä). Olemmeko anti-konstantinolaisia vai post-konstantinolaisia?
Yliopistonlehtori ja dosentti Terhi Utriainen piti esitelmän otsikolla Enkeliuskon lumo. Luonteeltaan enkelihenkisyys on käytännönläheistä toimintaa, jonka taustalla on vaikutteita muun muassa kristillisestä perinteestä, New Agesta ja teosofiasta. Utriainen ei kuitenkaan pidä enkelihenkisyyttä New Age -ilmiönä.
Suomalaisista 41 % uskoo tutkimusten mukaan enkeleihin, naiset miehiä useammin. Kansainvälisesti tunnettuja enkelilähettiläitä ovat esimerkiksi Laura Byrne ja Diana Cooper. Byrne on taustaltaan katolinen, Cooper enemmän New Age -tyyppinen, mikä Utriaisen mukaan näkyy heidän painotuksissaan ja enkelikuvastossaan.
Utriainen käsitteli myös enkeleihin liittyviä rituaaleja. Enkelikäytäntöihin kuuluu esimerkiksi kuvia, esineitä, kirjoja, kortteja, meditaatioita, hoitoja, enkelien valokuvaamista ja niin edelleen.
Erityisesti enkelit liittyvät tunteisiin ja niiden työstämiseen. Luonteeltaan enkelihenkisyys on siis terapeuttista. Utriaisen haastattelemat henkilöt kertoivat pettymyksistään kirkkoon ja muihinkin instituutioihin, joissa heidän henkisyydelleen ei ilmeisesti löytynyt sijaa.
Tämä on erityisen kiinnostava huomio ja toimii siltana myös seuraavaan esitelmään. Historiallisesti ei ole uutta, että erityisesti naisten suosimat kansanuskomukset saavat tällaisen vastaanoton. Yksi Utriaisen mainitsema kritiikki on enkeliuskon ”kepeys” ja myönteisiin asioihin keskittyminen.
Enkelit ovat kristillisessä perinteessä paljon keskusteltuja olentoja, jo siksi, että Raamattukin mainitsee useita enkeleitä nimeltä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme Utriaisen kanssa siitä, onko hänen tutkimassaan aineistossa esiintynyt käsitystä pahoista enkeleistä. Selvisi, että enkelihenkisyydessä enkelit ovat lähes yksinomaan hyviä.
Minusta ajatus, että kaikki enkelit olisivat hyviä, tuntuu melko reflektoimattomalta ja hyväuskoiselta, jopa ”kepeältä”. Kirkon perinteinen opetus on huomattavasti nyansoidumpi. Kirjoitin taannoin jutun, jossa käsittelin enkelien ja demonien eroa filosofian- ja teologianhistoriassa, sen voi lukea täältä.
Utriaisen esitys oli erinomainen ja toi hyvin esille, piirteitä, joita nykyhengellisyyteen ja -henkisyyteen kuuluu. Kirkon on syytä olla tietoinen tällaisista virtauksista ja niiden tutkimuksista.
Uskontokasvatussihteeri Pekka Y. Hiltunen väitti esitelmässään Kirkko ja uushenkisyys kohtaavat, että ”kansanspiritualiteetti karkasi kirkon ulkopuolelle”. Hiltunen peräänkuulutti kirkon työntekijöille kykyä tulla toimeen uskon kokemuksellisuutta painottavien virtausten kanssa. Hän viittasi erityisesti joogaan ja meditaatioharjoituksiin, mutta nähdäkseni sanomaa voi soveltaa myös enkeliuskon suuntaan. Kirkon on oltava paikka, jossa on tilaa monenlaiselle hengelliselle etsinnälle.
Hiltunen näyttää olevan samoilla linjoilla kuin Komulainen, joka painotti, että kirkon rakenteiden tulee luoda tilaa Hengen liikkeille. Kirkon reunamilta ja jopa ulkopuolelta nousee koko ajan kaikenlaista kiinnostavaa. Enkelibuumi ei ole ainoa esimerkki nykyajan hengellisestä etsinnästä.
Tulevaisuuden kirkon merkittävä haaste on vastata ihmisten etsintään ja erilaisiin henkisiin virtauksiin. Samalla kun se itse on osa sekulaaria valtiota, se on myös osa yhteiskuntaa ja maailmaa, jossa jylläävät mitä erikoisimmat liikkeet ja opetukset. Notkeiden rakenteiden lisäksi haasteisiin vastaaminen vaatii vahvaa hengellistä identiteettiä ja kykyä keskustella monenlaisten maailmankatsomusten kanssa.
Ehkä on huojentavaa todeta, että haaste ei ole kirkolle tälläkään kertaa uusi. Silti se on otettava tosissaan.
Temaatikko 
Posted on 11 maaliskuun, 2014
0