Osallistuin viime viikolla työpajaan ”Text, Ritual, and Magic”. Tapahtuman järjestivät kaksi Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toimivaa Suomen akatemian huippuyksikköä, ohjelma on nähtävissä täällä.
Tiistain ensimmäinen esitys käsitteli syyrialaista lektionaaria, jossa pääsiäisenä luettiin katkelma 2. Barukin kirjasta, joka kuuluu joihinkin Kirjoitusten kaanoneihin (LXX, Vulgata), mutta ei esimerkiksi protestanttisiin Raamatun laitoksiin.
Norjalaisen tutkijan Liv Ingeborg Liedin esitystä kommentoi Vanhan testamentin professori Martti Nissinen, joka johtaa pyhissä teksteissä ja traditioissa tapahtuneisiin muutoksiin keskittyvää tutkimusyksikköä. Nissinen nosti kiinnostavasti esille kysymyksen siitä, mikä ”teksti” oikeastaan on.
Usein juuri yksinkertaisimmat kysymykset ovat monimutkaisimpia.
Tiedämme mainitusta Barukin kirjan katkelmasta melko paljon, sillä tiedämme, missä sitä on säilytetty, ketkä ovat käyttäneet tekstiä ja mihin tarkoitukseen. Sen sijaan tiedämme vähemmän siitä ”varsinaisesta Barukin kirjasta”, jonka palautuu profeetta Jeremian kirjuri Barukiin jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua.
Esitelmästä käyty keskustelu havainnollisti, miten tärkeää on tuntea tekstien konteksti. On valaisevaa tietää, millaisessa muodossa tekstit ovat meille säilyneet. Papurukset ja pergamentit, kääröt ja kodeksit ovat aina säilyneet jossain tietyssä paikassa ja jostain syystä. Olosuhteet saattavat usein selittää myös teksteissä tapahtuneita muutoksia.
Tiistain toinen esitelmä käsitteli taikuutta. Maijastina Kahlos avasi Augustinuksen ajatuksia liittyen magiaan, taikuuteen, taikauskoon jne. Kirkkoisä piti pakanallisia amuletteja ja rituaaleja, ennustajia ja loitsuja demonien petoksena. Hänen reaktionsa ovat kiinnostavia, sillä niillä on juurensa Raamatun teksteissä ja antiikin filosofiassa.
Yksi aihepiiriin liittyvä kysymys on, miten Augustinuksen keskustelut kehystetään. Nähdäänkö kokonaisuus ”uskonnon” ja ”magian” kilpailuna vai nähdäänkö niiden välillä riippuvuutta ja yhtäläisyyksiä. Modernista näkökulmasta antiikin toimijoiden kohdalla on parempi nähdä yhtäläisyyksiä.
Keskiviikko alkoi Miira Tuomisen esitelmällä, jonka aiheena oli miten filosofi Porfyrios perusteli sitä, että eläimiä ei pitäisi tappaa. Aihe on kiinnostava modernistakin näkökulmasta, vaikka käytännöt eläinten ”uhraamiseksi” ovatkin muuttuneet. Porfyrioksen pohdintoja teoksessa De abstinentia voi suositella niin vannoutuneille lihaaneille kuin kasvissyöjillekin.
Otin esille nyt lähinnä omien kiinnostusteni kannalta keskeisiä asioita, mutta kuten ohjelmasta näkyy, työpajassa keskityttiin paljon eksegeettisiin ja tekstitutkimuksen teemoihin. Palattakoon niihin tilaisuuden tullen.
Temaatikko 
Posted on 21 huhtikuun, 2015
0